Jokaisella on varmaan jossakin vaiheessa edessä tilanne jossa pohtii pidemmän tai lyhyemmän tauon jälkeen uskaltaako/viitsiikö/kehtaako palata treenisalille.
Tähän on oikeasti olemassa vain yksi vastaus: uskaltaa ja aina. Näin se vain on. Jokainen lajiharrastaja harrastuksesta riippumatta on tervetullut takaisin. Itsekseen sitä vain on helppo aina rakentaa keinotekoisia esteitä ja syitä paluun lykkäämiseen, mutta se on oikeasti turhaa. Lisäksi harrastus saattaa loppua siitä syystä että ei pysty treenaamaan vaikkapa neljää viittä kertaa viikossa. Se ei todellakaan ole pakollista, kerta viikkoon riittää jos on muutakin liikuntaa. Toki se saattaa hidastaa vyöarvojen suoritusta, mutta mitä väliä sillä taas sitten on? Itseisarvo ei ole vyöarvojen suorittaminen tai maksiminopeudella eteneminen. Mikäli siihen pystyy niin sekin on hyvä asia, jos taas ei niin eipä sillä ole merkitystä harrastamisen kannalta. Jokainen tekee omien valmiuksiensa mukaan asioita.
Jos on takana pidempi tauko syystä tai toisesta, saattaa olla että fyysiset valmiudet ovat hieman pudonneet. Kuitenkin on ihan selvää että aikaisempana harrastajana mieleen palauttaminen fyysisen palautumisen ohella toimii huomattavasti nopeammin kuin pohjalta tai tyhjästä aloittaessa.
Rohkeasti siis kokeilemaan ja jatkamaan harrastuksia, ei ole syytä jättäytyä pois.
Kysy itseltäsi kysymys: "onko minusta siihen?" ja pidä huoli että vastaat vain yhdellä sanalla:"On!"
Teksti on siis yleispätevästi kirjoitettu ja sovellettavissa kaikkeen muuhunkin harrastamiseen kuin Haidong Gumdoon tai kamppailulajeihin.
Harrastaa voi monella tavalla. Omat fyysiset valmiudet, ulkopuolisten haasteiden tai mitkä rajoittavat tekijät tahansa huomioiden harrastajat eivät ole yhdestä puusta veistettyjä. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa. Lisäksi vertailu on turhaa juurikin näistä erilaisista lähtökohdista johtuen. Yksilöitä ollaan kaikki ja ennen kaikkea yksilöllisissä elämäntilanteissa, miksi siis vertailla. Tärkeintä on kiinnostus samaan kohteeseen eli yhteiseen harrastukseen.
Vyökoejärjestelmä osoittaa mihin asti olet päässyt, mutta vertailupohjana sitä ei kannata käyttää ainakaan negatiivisessa mielessä tietenkään. Ja omaan osaamiseen vertailu taas on siinäkin mielessä huono asia että se johtaa helposti riittämättömyyden tunteeseen ja sitä kautta syö treenimotivaatiota. Eli ei vertailua, hyväksytään se että ihmiset etenee omien valmiuksien johdosta eri tahtia. Lisäksi vyötason sisällä on tietenkin aina tasoeroja, sitäkään ei kannata miettiä että joku toinen samalla vyöarvolla "on parempi". Turhaahan se sellainen on ja kuluttavaa. Saatu vyö on aina merkki siitä että se taso on graduoijan mielipiteen mukaisesti täytetty.
Sekin tietysti pitää hyväksyä että mielenkiinto vaihtelee. Mutta tärkeintä on vain jatkaa, vaikka reilusti harjoituskertoja vähentäenkin. Sitten kun tilanne muuttuu voi taas muuttaa treenaamistaan.
Tärkeintä on vain löytää se oma sisäinen liekki jota kasvattaa isommaksi roihuksi ja ennen kaikkea pitää huolta siitä että tekeminen yhdessä on hauskaa ilman turhaa vakavuutta.
Yksi tärkeä asia on aina miettiä että "miksi harrastaa?" Perusteet on hyvä olla itselle selvillä, ilman niitä suunta muuttuu ja kiinnostus loppuu. Miksi siis tehdään jotain aina? Syyt toimivat myös motivaattoreina ja motivaation ylläpitäjinä. Jotainhan sitä aina tavoittelee, parempaa fyysistä kuntoa tmv. Samalla kannattaa miettiä mitä myös saa sitten harrastukseltaan, ja pyrkiä vahvistamaan niitä osioita. Jos haluat kokemuksia, niin sitten vaan rohkeasti leireille mukaan, jos taas liikuntaa lajharjoitteiden puitteissa niin sitten vaan perustreeneihin niin paljon kuin pystyy ja ehtii. Helppoa, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti