Laiskuudesta sakotetaan(ko?)

Lihashuollon merkitystä ei voi korostaa riittävästi. Venyttelyt ja palauttava liikunta kuuluu jokaisiin treeneihin. Samoin riittävä lämmittely, jonka riittävyys ja tempo on aina yksilöllistä. Alkulämmöissä pystyy jokainen hieman virittämään tempoa ja suorituksen tasoa paremmin henkilökohtaiselle tasolle joka soveltuu itselle paremmin. Kuitenkin tasoeroa on niin paljon että kaikille sopivaa yleistä alkulämmittelyä ei voi toteuttaa.

No, nyt on ehkä itsellä ensimmäisiä oireita siitä että lihashuoltoa on tullut tehdyksi liian vähän. TIlanne alkoi jotakuinkin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Silloin tehtiin liskokävelyä matalalla ja lonkassa jokin lihan kipeytyi hieman. Silloin en hirmuisesti asiaan kiinnittänyt huomiota, muuta kuin että yritin vähän venytellä (ehkä pieni virhe kun kipeää lihasta ei pitäisi venyttää). No, eilen sitten oli vapaamuotoista potkimista tyynyihin, ja huomasin lopputreeneissä että samainen lihas kipeytyi jonkin verran. Treenien jälkeen tilanne oli se että portaiden kävely oli hankalaa koska jalan nostaminen koskee nivuseen/lonkan koukistajiin. Ehkä se ei ole kuitenkaan kovin tiukkaa kipua koska kipu ei ole viiltävää, enemmänkin sellaista "tylppää" ja pakottavaa. Ja se poistuu aika nopeasti, ei siis ole jatkuvaa.

Nyt joutuu sitten hieman ottamaan lepoa ja tarkkailemaan tilannetta lisää. Onneksi on lepoviikko menossa. Uskon vakaasti että tässä on nyt kysymys vain rasittuineista lihaksista kokonaan uuden tyylisen liikkeen pohjalta.

Kipua vältellen eteenpäin luottavaisin mielin.

"Lomaviikko"

Nyt on sitten vuorossa tällä viikolla (23.2. - 1.3) tämän alueen talvi/hiihto/pakkas/lumi/etelä/jokumuumikä lomaviikko. Viime viikolla alkoi jo näkymään lähestyvä lomaviikko harjoitusten kävijämäärissä. Torstaina ja perjantaina sai ihan henkilötason sparrausta kun olin molemmissa harjoituksissa ainoana henkilönä paikalla. Mutta oikeastaan tulkitsen asian niin että minun voittoni se oli. Sain ohjaajien jakamattomat huomiot ja sitä kautta pystyin kohdistamaan sparrausta ja opettelua niille alueille missä on puutteita ja joihin ehkä ei pystyisi samalla tavalla keskittymään isomman porukan treeneissä.

Hyvä siis niin. Tänään on tarkoitus mennä sitten tekemään vähän jotain muuta, eli pitkästä aikaa tyynytreenit. Kun on vapaavuoroja niin silloin on tietenkin hyödynnettävä puitteita ja tehtävä sellaista mikä vaatii treeniä.

Siinähän sitä sitten, kaikkea mielenkiintoista tulossa kevättä kohti mentäessä vielä.

Mustan vyön magiaa?

"Romutetaanpa" nyt yhtä asiaa tässä kohdalla: mustaa vyötä.

Mustaan vyöhön liittyy monia ennakko-odotuksia ja hypetystä. Jopa eräänlaisia huimia odotusarvoja on myös ilmassa. Mistä tämä kaikki sitten johtuu? Kyllähän se pääsääntöisesti johtuu siitä että pidempään harrastaneet ovat lähes poikkeuksetta varustettuja tummemmilla vyöarvoilla. Tämä taas luo mytologiankin omaisia piirteitä kun vuosien harjoittelu alkaa näkyä edistymisen merkkeinä ja kykenemisenä entistä ja aiempaa ihmeelisempiin suorituksiin jotka perus rivitallaajalle ovat varmasti yhtä saavuttamattomissa kuin pikkulapselle kirjahyllyn päällinen.

On siis selvää että mustaan vyöhön liittyy uskomuksia, odotusarvoja ja ennen kaikkea mytologiaa. Kuitenkin musta vyö on vain tunnustus siitä että olet käynyt perusharjoittelun läpi (värivyöt) ja olet valmis vaativampaan harjoitteluun vaativamman tekniikan ja suoritteiden muodossa. Olet myös värivyöpolun käyneenä kasvattanut omia mahdollisuuksiasi oppia ja omaksua korkeampien vyöasteiden tekniikkaa. Tällä kohdalla on siis täysin sama kuvio kuin aiemmissa värivyöasteissa: Opit oman tasosi tekniikkaa, omaksut sen, hiot sitä ja alempaa jotta saat valmiuksia korkeampaan oppimäärään. On ensiksi käytävä peruskoulu jotta voi mennä lukioon. Lukio on käytävä jotta pääsee yliopistoon (noin niin kuin vertauskuvainnollisesti). Tässä on äärimmäisen tärkeää tehdä juuri sitä mitä on tarkoitus omalla tasollaan tehdä: opetella oman tason tekniikkaa ja sitä kautta masteroida/hallita se riittävän hyvin jotta voi taas nousta yhden portaan ylöspäin. Tekniikan ohella vyökoevaatimuksiin kuuluu myös sitten fysiikka. Pakosti. Joitain asioita ei voi suorittaa ilman riittävää fyysistä tasoa.

No, siis onko musta vyö "turha" tämän tekstin pohjalta? Enhän minä niin kirjoita enkä sano. Sanon vain että mustavöiset ovat treenanneet ahkerasti, saavuttaneet seuraavan virstanpylvään, joka avaa sitten uusia mahdollisuuksia. Dan-arvoa voisi verrata esim. peruskoulun päästötodistukseen tai ylioppilaskirjoituksiin. Olet näyttänyt osaamisesi jotta pääset harjoittelemaan ja opiskelemaan lisää. Penkkareita voi viettää, mutta se täytyy ymmärtää että 1.dan on vasta alku. Se on hieno saavutus mutta todellakin vasta alku. Ei ne aamut siihen lopu, eikä saakaan loppua. Olet avannut vasta ensimmäisen oven tiukempaan harjoitteluun.

No, mitä muuta mustasta vyöstä voisi sanoa? On täysin väärin pitää mustaa vyötä tavoitteena kamppailulajiharrastuksissa jos ei tiedosta sitä että se ei ole maali. Se on VÄLITAVOITE, ei lopullinen tavoite. Välitavoitteella tarkoitan sitä että harjoittelu ei saa tähdätä mustaan vyöhön ainoastaan. On ehdottomasti henkisesti järkevämpää jo värivyövaiheessa tiedostaa että homma ei lopu mustaan vyöhön ja että tavoitteita on sen jälkeenkin olemassa. Ettei harrastus vain lopu liiallisesta tavoitteen maalailusta (musta vyö) siihen että saa sen ensimmäisen DAN-arvon jonka jälkeen sitten onkin henkisesti tyhjä olo, kun ei ole enää "mitään saavutettavaa". Tavoitteiden täyttymistä ennen on syytä asettaa uusia tavoitteita jotta henkinen tyhjyys ei syö motivaatiota pois.

Ja olkaa ihmiset realisteja: kunnon treenillä on mahdollisuus mustaan. Ei ehkä minimiajassa mutta joka tapauksessa. Ei nämä kaikki lajit ole sellaisia että se 1.Dan on se osaamisen huippu minkä jälkeen ei ole enää mitää saavutettavaa. Päin vastoin, siitä se homma vasta alkaa. Tekeminen loppuu siihen jos motivaatio loppuu. Aseta tavoitteet korkeammalle. Muista aina että mustilla vöillä on sellaista tekniikkaa jonka omaksuminen ja hallitseminen vie huomattavasti kauemmin kuin 4 kuukautta, puhutaan oikeasti jo yli vuoden ajanjaksoista. Se on sitten sitä aitoa treenaamista, kun pohja on kunnossa.

Haluan että kirjoitukseni tulkitaan oikein eli: kunnioituksella DAN-arvoja kohtaan. Arvostan suuresti kulkemaanne matkaa ja haluan kirjoituksellani tuoda esille sen että jatkakaa lajin parissa dan-graduoinnin jälkeenkin. Olette saaneet uuden oven auki uudelle polulle ja sitä ei kannata jättää kulkematta. Mustan vyön jälkeen lajilla on teille paljon annettavaa vielä ja erityisesti myös teillä lajille! Älkää hukatko osaamistanne tai saavutustanne lopettamalla siihen mustaan vyöhön. 

Venyttelyteoriaa

Nyt täytyy heti ensi alkuun tunnustaa että olen verrattain vähän lukenut ihmisen fysiologista ja yleensäkin venyttelystä tai venyttelyn merkityksestä. Joskus aikoinaan venyttely oli pelkästään sitä että lihakset kammettiin ääriasentoon ja siinä sitten yritettiin puristaa vielä vähän lisää. Venytykset olivat pitkäkestoisia, parhaillaan minuutteja kestäviä rypistyksiä. Lisäksi nämä venyttelyt tehtiin treenien jälkeen jolloin lihas oli parhaimmillaan jo pahasti hapoilla.

Nykyisellään oman ajatusmaailman mukaan venyttelyn pitäisi olla treenien alussa alkulämmittelyn aikana ja alkulämmittelyn lopussa. Tässä venyttelyn rooli on enemmänkin liikeratoja avaavaa ja lihaksen lämmittelyä sekä toimintakyvyn varmistamista. Se saavutetaan oman kokemuksen mukaan parhaiten edelleen pumppaavalla liikkeellä. Ja tärkeintä on tässäkin se että pumppaava liike ei ole liian raju ja että pumppauksia ei ole liikaa. Nopeita venytyksiä, ei pitkäkestoista lämmittelyvaiheessa.

Treenien jälkeen yleensä tekniikkaosuuden päättyessä tulee lihaskunto, eli "viimeiset" energianrippeet pois lihaksista. Tämän jälkeen tehdään sitten hieman pidempikestoisempaa venyttelyä, mutta ei edelleenkään maksimissa pitäen. Tässäkin pumppaus on hyvä. Venyttelyssä kannattaa lisäksi ottaa huomioon lihaksen väsymysaste, kramppaavaa tai tärisevää lihasta ei kannata missään nimessä venyttää kovinkaan rajusti. Korkeintaan kevyesti ilman riskiä krampista.

Ylläkuvatussahan venyttely on passiivista. Passiivista siis lihaksen kannalta siksi että se venyy passiivisena, ei aktiivisena. Entä sitten aktiivinen venyttely? Nyt täytyy edelleen muistaa että tässä puhuu maallikko joka on nähnyt kahdenlaista maailmaa venyttelyssä ja nyt on yrittänyt rakentaa viimeisen puolentoista vuoden aikana jonkinlaista itselle ja omalle lihaksistolle soveltuvaa venyttelyohjelmaa. Aktiivinen venyttely on siis sitä että pyritään lihaksen omalla voimalla ja luontaisella liikkeellä viemään lihas ääriasentoon ja sen ylitse jolloin saadaan venymistä aikaiseksi. Käytännössä tämä venyttelymalli edellyttää venyttelytapojen ja liikkeiden tutkimista, sunnittelua ja ennen kaikkea sitä että osaat luoda sellaisia venytyksiä joissa saat aikaiseksi aktiivisen venytyksen. Yksi tällainen on esimerkiksi se että nostat polven ylös niin korkealle kuin se nousee. Pidät jalkaa siinä, kantapää lähellä pakaraa. Ojennat jalan lihaksella, siis lihaksella suoraksi ja HITAASTI. Tuntuu varmasti reisilihaksessa ja polvi pyrkii laskemaan alas. Mutta tätä toistamalla huomaat hetken päästä että etupotkun maksimikorkeus on noussut huimasti. Perinteinen passiivinen tapahan olisi se että väännät rintaa jalkaa kohti maassa, esim aitajuuoksija-asento, esimerkiksi. Mutta saitte varmaan pointista kiinni?

Aktiivinen venyttely hitaasti, lihaksella liikeratojen maksimia hakien ja lisää venyvyyttä hakien. Passiivinen venyttely pumppauksin, rennosti lihasta lämmittäen tai palauttavasti tehden, riippuen treenin vaiheesta. Aktiivinen venyttely sopii hyvin alkulämmittelyyn mutta en tekisi sitä enää siinä vaiheessa kun lihas on väsynyt ja hapoilla. Ainakaan jos lihas on kunnolla päässyt hapoille.

Tässäpä tätä, omaa ajatusta ja teoriaa venyttelystä. 

Laadukkaita treenejä?

Mietiskelin hetki sitten (joitain blogikirjoituksia aikaisemmin, otsikolla: "tyytymättömyyttä ilmassa") sitä että tarvitsisi tehdä jotain. Silloin kirjoitin Hiit-treenauksesta ja yleensäkin lihaskunnosta ja oheisharjoitteista.

Täytyy muistaa että on hyvä treenata myös ohjattujen harjoitusten ohella vapaaehtoisesti ja omatoimisesti. Luonnollisesti peruskunnon ylläpito ja kohottaminen on sitä joka auttaa kokonaisuutena eteenpäin. Harjoitteiden ei siis tarvitse olla lajiteknisiä.

Oma pointtini olikin se että ohjatuista treeneistä saa huomattavasti enemmän itse irti kaikella tavalla jos pystyy tekemään kaiken mitä treeneissä ohjeistetaan. Fysiikka siis riittää siihen mitä vetäjä vetää. Jos taas on rapakuntoinen voi se olla työn ja tuskan takana, lankuttaminen ei onnistu tai selkä prakaa. Tällöin kehittyminen on hidasta ja motivaatio laskee herkästi.

Treenien laadukkuus siis on myös subjektiivinen kokemus. Onko hyvä olo ja hyvä mieli treenien jälkeen? On varmasti jos kokee onnistuneensa treeneissä. Onnistumisen kokemus tulee laajempana siitä että onnistuu ja osaa ne kaikki osaharjoitteet joista harjoitus koostuu. Jokaisen treenaajan kannattaa huomioida tietenkin oma lähtötaso. Mikäli joku asia ei onnistu juuri nyt, niin tee se niin hyvin kuin pystyt. Pyri samalla menemään myös sen oman mukavuusalueen ylitse eli rasita itseäsi niin paljon kuin mahdollista. On hyvä opetella ihan rutiiniksi se että mennään ylitse sietokyvyn aina välillä. Se kehittää.

Jes, siis merkinnän otsikko Laadukkaita treenejä ei käsitellyt ohjausta, vetoa tai treenien sisältöä juurikaan. Käsittelyn kohteena oli enemmänkin subjektiivinen katsantokanta siihen miten itse saa enemmän irti treenistä ja millä eväillä pystyy kokemusta viemään vielä enemmän plussan puolelle.

Tässä on itselläkin paljon opittavaa. Oppiminen lähtee tiedostamisesta, siitä eteenpäin se on tiedon soveltamista. Eikö näin ole?

Konttorirotan uudet kamppailut

Pitkään jo ollut mielessä monipuolistuminen. Vuosi sitten epäilin vielä fysiikkaani mutta nyt viimeinen vuosi on osoittanut sen että kestokykyä on enemmän kuin omat arvaukset antoi ymmärtää. Aloitinpa sitten Haidong Gumdon lisäksi lyönti- ja potkulajien puolelta Taekwondon. Itseä on aina kiinnostanut (johtuisikohan aikaisemmin vedetystä n.7-8 vuoden karate-taustasta) aseeton kamppailu ja lyönti- & potkulajit. Liikkuvuus ei ole parhaasta päästä mutta sitä pystyy jatkuvasti onneksi petraamaan ja isompia tavoitteita monipuolistumisen lisäksi ei uuden harjoituslajin osalta ole ainakaan vielä ensimmäisten treenien jälkeen muodostunut. Toki ehkä se että on hyödyllistä oppia potkimaan ja lyömään jälleen uudelleen kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Siinähän sitä, raportoidaan lisää kun mieleen tulee. Ohjaajan tehokkaat metodit tunnetaan jo, joten nyt voi sitten syyttää vain omaan itseäni jos ei tuloksia saavuteta.

Pahin vastustajasi

Jos kuvitellaan pahinta vastustajaasi, niin kuka se on? Kuka/mikä on isoin este kehityksellesi?

Kyllä se vain ihan fakta on että sinä itse, oma mielesi. Viikonloppuna oli tarjolla todellista mielenhallintaa. Siis ei mitään yliluonnollisia kuvioita vaan erittäin taidokkaasti ja hyvällä periaatteella vedetty treeni. Treenien rasitustaso oli extreme ja tavoitteena "mennä yli rajojen". Peruskamppailija asettaa itselleen rajoja joita tietoisesti tai tiedostamatta noudattelee. Nyt tavoiteena oli hallita omaa mieltä ja osoittaa että fyysisten ja henkisten rajojen yli voi mennä. Kyseessä oli 130% teholla vedetty treeni, vähintään.

Mitä sitten treeneistä jäi käteen? Vanha tuttu juttu ainakin: kun olet liian väsynyt kävelemään, juokse. Kuulostaa tyhmältä mutta toimii. Ihminen toimii niin että rasitusta vaihtamalla pystyy antamaan jälleen lisää vaikka olisikin ihan lopussa. Lisäksi yksi tärkeimpiä oppeja oli se että mieli on rajoite, ei fysiikka. Fysiikkaa voi kuormittaa lisää ja lisää, vaikka sitä jo olisikin sillä tasolla että vastaanottokykyä ei enää ole. Merkittävimpiin havaintoihin kuuluu lisäksi se että esimerkin voima saa jaksamaan. On hankala olla itselleen esimerkki jos treenaa itsekseen, mutta ohjatuissa treeneissä esimerkkinä voi olla ja siivittää treenaajat uudelle levelille.

Kyseessä siis oli todellinen High Intencity Intervar training, HIIT. Lajiteknisesti toteutettuna. Ensimmäisen kolmen minuutin jälkeen valui hiki ja syke ei laskenut koko 1,5h aikana missään vaiheessa. Hapoilla oltiin ja silti suoritus jatkui. Se on oman itsensä voittamista: jatkaa silloin kun tuntuu että on vain pakko lopettaa. Siinä kohdalla kannattaa puristaa vielä hivenen lisää. Se kehittää jokaisella osa-alueella. Ja niin sitä painettiin, tuntui että ei ole enää tehoa mutta sieltä sitä vain löytyi lisää kun puristi ihan loppuun saakka.

Aiemmin päivällä olin käynyt 1h20 minuuttia koiralenkillä (osa hölkäten) ja 1 h15min lumityöt nuoskalumella. Treeneihin lähtiessä oli olo sellainen kuin normaalisti on treenien jälkeen. Lähtökohdat olivat siis kohtuullisen "heikot". Lisäksi edellisen viikon treeneissä oli rasitustaso korkeahko ja jopa kovahko, eli palautumistakaan ei ollut ehtinyt tapahtua vielä kunnolla.
Silti sitä vain jaksoi ja pystyi tekemään vaaditun. Ei ehkä ihan tyylipuhtaasti ja parhaalla suoritustasolla, mutta silti kaikkensa antaen. Illalla oli sitten mukava huomata avantouinnin jälkeen että jopa pelkkä paikallaan olo oli melkein liian raskasta keholle. Seisoessa oli rasituksesta johtuvaa lihasvärinää jaloissa ja käsissä. Palautumisjuoma kehiin (normaalista poiketen) ja seuraavana aamuna oli ainoastaan pieniä merkkejä lihaskivuista. Toki ihan selvänä oli se että ne hiipivät sitten päivän mittaan konttorituolissa istuen.

Treeneistä voisi vielä kommentoida sen että ne olivat lihaksistoa avaava kokemus. Myös eräänlainen mielenavarrus siinä tuli kun tajunnan rajamailla takoo edelleen iskusarjoja eteenpäin ja mielenhallinnalla pitää vatsalaukun sisällön sisällä. Harrastajakaverin sanoin: "Mielenhallintaa on sekin että saa pidettyä oksennuksen sisällä."

Onko sitten tarpeen mennä kovaa? Ehdottomasti on. Kehittyminen edellyttää myös sitä että mennään aivan rajoille, jopa reilusti ylikin. On myös sitten hetkiä sille että mennään hitaampaa ja keskitytään tekniikkaan kevyiden harjoitusten merkeissä.

Hyvä olo siitä jäi. Onko muilla kokemuksia vastaavasta?