Syyskauden harjoitukset

Syyskauden harjoittelu ajalla syyskuu-joulukuun loppu tehtiin peruskurssin nimissä. Peruskurssi siis tarkoitti käytännössä sitä että harjoittelimme ryhmässä joka koostui pääsääntöisesti samaan aikaan lajin aloittaneista. Tietenkin mukana oli aina vetäjän lisäksi apuohjaajia. Apuohjaajat olivat pidempään lajia harrastaneita ylempiä vyöasteita. Peruskurssin harjoituksissa kävi aina välillä muitakin kuin varsinaisia apuohjaajia. Tulkitsin asian niin että harrastajille oli annettu osallistumisoikeus myös peruskurssin harjoituksiin. Tämä oli enemmän kuin hyvä asia, mielestäni oli hienoa nähdä eri harrastuksen vaiheissa olevia henkilöitä. Lisäksi siirtymä "omasta turvallisesta" peruskurssijoukosta yleisryhmään olisi tällöin selkeästi helpompi, kun tuntee jo ison osan yleisryhmissä harrastavista henkilöistä.

Vetäjistä huomasi asenteen ja motivaation. On aina hienoa huomata miten henkilöt tekevät isolla intensiteetillä sitä mistä pitävät. Keep up the good work! Kaikilla peruskurssin vetäjillä oli oma persoonallinen tapa vetää harjoituksia. Jotenkin henkilökohtaisesti koin että nämä tavat tukivat toisiaan mainiosti ja vaihtelevuus tuotti harjoitusten painopisteen vaihtelua joka taas piti homman mielekkäänä.

Peruskurssiharjoittelu kohdistui kahteen harjoituskertaan viikossa. Kolmet tai neljät ensimmäiset harjoitukset keskittyivät puhtaasti siihen että saadaan puumiekalla tehtävien lyöntien liikeradat osapuilleen oikeaksi. Tämä oli äärimmäisen tärkeää, koska väärällä lyöntitekniikalla on kuluttavia ja jopa tuhoisia seurauksia nivelille, huomiona että siis pidemmän päälle väärin tehtynä. Yhdessä harjoitusvuorossa ei vammoja saa aikaiseksi mutta viikkojen, kuukausien väärin tehty harjoittelu saattaa jo jättää jälkiä väistämättä. 

Etenemistahti oli maltillista, mutta ainakaan itse en perustekniikkaharjoittelua rakastavana voinut jättää havainnoimatta sitä että peruskurssin näkökulmasta eteneminen oli oikeastaan nerokasta: Käytännössä joka tapauksessa täytyy osallistujien fyysistä tasoa alkaa tasapäistää. Tuskin kukaan on juurikaan aikaisemmin heilutellut keppiä sillä tavoin kuin nyt tässä lajissa sitä pitää tehdä. Liian nopea eteneminen johta väistämättä siihen että fysiikan puutetta korvataan jollain muulla. Lisäksi harjoittelu joka ei ole perusteellista johtaa väistämättä siihen että tekniikka kärsii. Ja se näkyy kyllä myöhemmin.  

Ohjaus oli harjoituksissa mielestäni erittäin hyvää, olihan meitä peruskurssilla kuitenkin riittävän pieni määrä jotta voidaan puhua jopa yksilöohjauksesta tietyiltä osin. Etenemistahti oli enemmän kuin hyvä: huomioon otettiin osallistujien fysiikka, vaikkakin tasapäistämistä oli pakko tehdä lähtöeroista johtuen. Lajikohtainen harjoittelu keskittyi usein siihen että fyysisiä valmiuksia kohotettiin lajiharjoitusten kautta lajitekniikan suorittamiseen.

Yksilöohjauksen suhde joukkoohjaukseen on aina henkilökohtaisesti mietityttänyt. Molemmissa on hyvät ja huonot puolet. Oikeastaan ne huonot puolet tulee henkilökohtaisista ominaisuuksista. Joku tykkää siitä että korjataan virheitä kahden minuutin välein (huom, tätä ei siis ole tapahtunut, vaan puhun ainoastaan esimerkin omaisesti) ja joku taas siitä että saa itsenäisesti ilman korjaamista tehdä suorituksia. Itse olen aina lukeutunut siihen joukkoon joka haluaa että tullaan korjaamaan tekniikkavirheitä. Lähinnä vain siitä syystä että oman liikemuistin kautta opittuja virheliikkeitä on erittäin hankala muuttaa myöhemmin, kun on tullut tehtyä satoja jopa tuhansia toistoja. Tästä syystä pidän parempana sitä että karkeat virheet leikataan saman tien pois. Tietenkin tässä kohdalla täytyy aina luottaa ohjaajiin: pienemmät virheet on vaan helpompi karsia itse pois, isommat sitten ulkopuolelta. Harjoittelullekin on annettava tilaa, ettei suoritukset keskeydy siihen että hiotaan liikaa. Tätähän ei tietenkään tapahtunut, vaan edellä oleva teksti kuvaa vain omaa suhtautumistani harjoitteluun.

Noh, jatkossa kirjoitan sitten muutamista muista asioista ainakin hetken. Vyökokeet, vapaavuorot ja oman replikamiekan hankkiminen tulevat kuvien ohella muutaman viikon sisään. Nyt nimittäin lähestytään nykypäivää/reaaliaikaa tämän blogin osalta.

Ensimmäiset harjoitukset (4.9.2013)

4.9.2013. Työpäivä meni nopeasti. Suhtautuminen illalla oleviin treeneihin vaihteli huomattavasti päivän aikana. Miten jokin asia jota ei tunne voikaan tuottaa ajatuksia sekä epäilyksiä. Onhan se vaikeaa hypätä pois mukavuusalueeltaan kohti tuntematonta. Kynnys oli iso. Täytyy jossain vaiheessa blogia tarkemmin kirjoitella tästä..

 

Siirryin harjoittelupaikalle ilman tietoa tulevasta. Ensimmäinen henkilö keneen törmäsin, oli seuran pääohjaaja. Seuraavana törmäsin Ensimmäinen havainto oli että salissa oli yllättävänä vähän väkeä. Aikoinaan muiden kamppailulajien peruskursseilla oli ensimmäisissä harjoituksissa helposti 30-40 henkeä joista sitten pikkuhiljaa muovautui peruskurssin osallistujat nk. valintojen kautta. Suurin osa vain jätti tulematta kokeilujaksojen jälkeen, viimeistään siinä vaiheessa kun harjoitusvälineiden hankintaa aloitettiin. Kuulin jälkikäteen paljon uutta asiaan liittyen: kamppailulajien jäsenmäärät peruskursseilla ovat olleet laskussa. Harrastajamäärät yleensäkin ovat laskeneet jonkin verran viimeisen 15 vuoden aikana.

Huomioni kohdistui heti alussa harjoitusasuun. Se on musta, joka tietysti säväyttää kun on tottunut enemmänkin valkoisiin harjoitusasuihin. Lisäksi vetäjillä oli erivärisiä asuja jotka muuttuvat aina DAN-arvon mukaan. Isoin asia mihin kiinnitti heti alusta alkaen huomiota oli harjoitusasujen lisäksi replica, eli jäljitelmämiekka. Miekka on siis jäljitelmä pelkästään siltä osin että siinä terä on tehty alumiinista, teräksen sijaan. Eikä se ole terävä. Kyllä se paperia leikkaa lajiharjoitteissa, mutta paperia pystyy leikkaamaan myös täysin tylpällä puumiekalla jos on tekniikka kohdallaan.

Alkulämmön jälkeen tutustuttiin vetäjän ohjaamana harjoitteluvälineisiin, Mokgum eli puumiekka oli ensimmäinen jonka käteen sai. Seuralla tuntui olevan heti alusta alkaen riittävä välinearsenaali ja ensimmäisiä harjoituksia vedettiinkin sitten lainavälineillä.

Hikeä…. puuskuttelua…. keho ei meinaa vastata siihen tahtiin kuin mieli tekisi…. henki ei tahdo välillä kulkea… kainalot kostuvat ja otsalla valuu vesi. Nesteet virtaavat ja olo on kuin ei saisi happea. Lihakset ihmettelevät tätä uutta Ihmettelyä…. mihin on kadonnut se aikaisempi nopeusnopeus? Entä voimat? Ja miksi lihakset tuntuvat ottavan vastaan? Joskus aikoinaan joitain vuosia sitten tuli liikuttua kuin vuorikauris. Nopeutta oli ja samoin ketteryyttä, notkeudesta puhumattakaan. Ei silloinkaan huipulla ollut, mutta rehellisesti voi sanoa että iskut olivat sellaisia joita ei ihan perusjantteri saa väisteltyä. Oikeastaan kun tarkemmin pohtii niin muistaa sen että kolmenkympin tietämissä sitä havaitsi että oli harjoittelua jäänyt liikaa taakse. Voimalla ei tee oikeastaan mitään jos siihen ei liity nopeutta samalla. Harrastelin vuosia sitten säkin takomista. Mielikuvaharjoitteilla ja fyysisillä suoritteilla oli valtava ero, melkein iski masennus kun yritti reagoida säkkiin nopeasti samalla pistäen tiukasti kuin ampiainen. Heijarit olivat melkoisia ja pistivät säkkiä liikkeelle, mutta mitään käytännön hyötyä niistä ei ollut kun ne olisi saanut väistettyä helpostikin.

 

No, takaisin haroituksiin. Ei muistella menneitä sen enempää. Hetkessä siis huomasi että tiettyjä liikkeitä ei vain ole tullut tehtyä riittävästi. Korsetti kiristyi, lihakset menivät hapoille todella herkästi ja voimaa puuttui. Lisäksi toistot tuntuivat todella nopeasti verottavan lihasten voimavaroja. Kestävyyttä siis ei vain ollut, vaikka sitä nimen omaan olisi tarvittu. Nopeuskestävyyttä. Lisäksi ehkä se merkittävin kuluttava asia oli että esimerkiksi miekan iskuissa suoritus oli aikamoista jäkittämistä. Siis ihan rehellisesti sanoen lihaksilla pyrki korvaamaan puuttuvaa voimaa ja nopeutta, joka tuli tehtyä rentouden kustannuksella. Tähän auttoi jatkossa sitten kaksi asiaa: rentoutuminen (lihasrentouden hakeminen suoritukseen) ja tekniikan harjoittelu.

 

Ensimmäisten harjoitusten jälkeen seuraavana aamuna oli kummallinen tunne. Kuin tuntisi kehostaan jokaisen pienen lihaksen. Kipuja ei ollut juurikaan jos mukaan ei lasketa vatsalihaksia. Tuntemus oli ehkä enemmänkin lihasväsymystä. Jollain tapaa alkoi tuntua siltä että “korsetti” kiristyy pikkuhiljaa. Tämä tunne vain vahvistui myöhempien harjoitusten myötä. Korsetilla tarkoitan keskikroppaa. Keskikroppa oli itsellä tukilihaksineen ja syvine lihaksineen heikoimmassa kunnossa. Sitä ei juurikaan saa kuntoon kävelyllä, vaan lihaskunto edellyttää aktiivisia ja monipuolisia liikkeitä joilla herätellään lihakset.

 

Ensimmäisten harjoitusten lopputuloksena voi sanoa suoraan että uskomattoman painavalta tuntui se puumiekkakin. Tunnelmaa ehkä hieman latiste se kun lisäksi kerrottiin että sen paino on oikeasta n. neljäsosa. Toki selväksi tehtiin heti että terävällä miekalla harjoittelu on sallittua vasta DAN-arvoilla (musta vyö). Paino oli sellainen että se tuntui melkein kuusi viikkoa harjoituksissa vielä kädessä, varsinkin kyynärpään nivelen ympärillä olevissa lihaksissa. Ensimmäisissä harjoituksissa syttyi jonkinlainen palo lajiin. Tämä oli uutta ja upeaa. tavoiteasetanta jäi tästä puuttumaan, ja siihen en kyllä palaa ainakaan julkisesti. Henkilökohtaisia tavoitteita tietenkin aina on mielessä.

Tiedoksi

Tässä vaiheessa olet jo varmaan mahdollinen lukija huomannut että tekstejä on julkaistu saman päivän aikana. Tämä johtuu puhtaasti siitä että olen pitänyt eräänlaista ajatuspäiväkirjaa, lähinnä vain omaksi ilokseni eräässä henkilökohtaisessa verkkopalvelussa. Luin tekstejä läpi ja totesin että niissähän on sitten ihan puhdasta blogiaineista. Tuli vain tunne että jollain tapaa tätä ajatusten virtaa on jaettava. Lukee sitten kuka lukee ja jaksaa. Jos jaksaa. Ja kokee että näissä on jotain lukemisen arvoistakin.

Haidong Kumdo

Mitä/mikä on Haidong Kumdo?

Kyseessä on kamppailulaji, Korealainen miekkailu. Laji on verrattain tuore Suomessa ja vähän tunnettu. Lajiin sinänsä ei liity mitään mystiikkaa, vaan kyse on hyvin pitkälti normaalista kamppailulajista, tosin aseen kanssa. Ase on tässä yhteydessä Korealainen miekka, joka on hyvin lähellä Japanilaista vastinetta, Katanaa.  Tekniikan kannalta on käytännössä sama millaista miekkaa käyttää, kunhan vain mittasuhteet ovat omalle keholle soveltuvat.

Lajin tyypillisimpiin piirteisiin kuuluvat terävät, nopeat ja tarkat miekanviillot joita harjoitellaan alusta saakka liikesarjoilla sekä perustekniikkasarjoilla. Lyöntien ja liikkeen yhdistämiseen kuuluvat pehmeät pyöreät liikeradat, lentävät hyppylyönnit ja akrobatia jotka tuovat näyttävyyttä ja liikkuvuutta lajiin. Tämä kaikki yhdistyy liikesarjaharjoituksissa, joita suoritetaan sekä tarkoin määritetyin koreografioin että vapaamuotoisemmin yksin tai ryhmänä. Lajinomaisia harjoitteita on myös tupetus-veto-sarjat joissa miekka vedetään ennaltamäärätyn liikesarjan mukaisesti tupesta, tehdään esimerkiksi muutama lyönti ja palautetaan tuppeen.

Lajille on ominaista myös se, että keskitytään ottamaan vastaan useita vastustajia samanaikaisesti maastosta riippumatta hyödyntäen omaa liikkuvuutta ja maastonmuotoja oman tekniikan tueksi. Lajin ominaispiirteisiin kuuluu nopeus ja ketteryys sekä ennen kaikkea räjähtävä nopeus liikkeissä.

Lajissa tehdään myös erikoisharjoitteita: miekan viiltoja harjoitellaan myös useisiin erilaisiin konkreettisiin kohteisiin, kuten sanomalehtipaperi, bambun varret, omenat, heinäpaalit ja kynttilän sydämet. Erikoisharjoitteina alemmilla vyöasteilla tehdään kynttilän sammutusta miekan terällä (terän ilmavirralla) ja paperin leikkausta. Paperin leikkauksessa vaakalyönnin suoruus ja leikkauskohdat/linjat ovat ne merkittävimmät arvostelukriteerit. Lisäksi on tarkkuusharjoittelu jossa miekka vedetään tupesta, pyritään osumaan liikkuvaan kohteeseen (pallo, hedeltä, tmv) ja palauttamaan miekka osuman jälkeen tuppeen.

Harjoittelu tapahtuu pääsääntöisesti puumiekalla (Mok-gum) joka on puusta tehty, pyöreähkö, miekan muotoa matkiva harjoitusväline. Tällä välineellä tehdään tekniikkasarjoja, parikamppailua ja totutetaan kehoa miekan käytön vaatimuksiin.

Muita harjoitteluvälineitä:
- Ka-gum eli replica-miekka. Muutoin kuin aito miekka, mutta terä on alumiinia tai terästä mutta teroittamaton. Tekniikkaharjoittelua varten, ei parikamppailua.
- Kyuk-Tu gum, paritaistelumiekka
- An-Jeon gum, pehmeä paritaistelumiekka vapaaotteluun tai kovemman kontaktin treeniin
- Jin-gum, terävä miekka. Tätä miekkaa voi käyttää harjoittelussa vasta mustalla vyöllä. Miekkaa käytetään leikkausharjoituksiin (bambu, puu, tatamimatto...)

Kamppailulajin aloitus...

Oma vajaavainen käsitykseni piti sisällään sanat “Korealainen miekkailu”, “Haidong Kumdo”, “peruskurssi” ja “niska-hartiajumppa”. Näillä valtavilla pohjatiedoilla suuntasin kahden kaverin lievän painostuksen saattelemana elokuussa 2013 kohti harjoitussalia. Joitain ajatuksia oli liittyen salikäyttäytymiseen ja muuhun mutta mitään muuta ei käytännössä ollut. Aikaisemmista harrastuksista ei juurikaan ollut hyötyä, muuta kuin ehkä tapa visualisoida liikeratoja kata-harjoittelun muodossa. Mutta siis varsin tyhjältä pöydältä kyllä lähdettiin, vuodet olivat sen verran huuhdelleet muistia, mieltä ja fysiikkaa.

Ensimmäisiin harjoituksiin lähdin erikoisella asenteella joka ei minulle ole ehkä ihan heti se tyypillisin asenne. Asenteeni oli nimittäin että mennään vain katsomaan mistä oikein on kyse, tässä vaiheessa en osannut oikein kiinnittää minkäänlaisia isompia tuntemuksia lajiin. Lisäksi siinä vaiheessa oma usko ei ollut kovin vahva siihen että jatkaisin lajin parissa pitkään, varsinkin kun minulla oli jo toinen “valtaharrastus” johon käyttämäni aika oli enemmän kuin riittävästi, ainakin vaimon mielestä. Tässä vaiheessa on tietenkin hyvä todeta että missään nimessä kaikkien ei ole pakko harrastaa kaikkea tai kaikki ei pidä kaikista harrastuksista, mutta silti tätä kokeiluasennetta melkein toivoisi olevan huomattavasti enemmän. Vaikka kynnys aloittaa jokin uusi harrastus voi olla iso, voin sanoa rehellisesti että isoin sitä osallistumiskynnystä suurentava asia on omat uskomukset, epäluulo, olettamukset ja tuntemattoman pelko. Isoin kynnys tulee siitä että sitä pelkää nolaavansa itsensä. Tietenkin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa myös epäonnistumisen pelko on iso asia joka osaltaan korottaa kynnystä. Omalla mukavuusalueella on vain niin helppo olla, uuden kokeilu on aina hyppy tuntemattomaan ja oman mukavuusalueen laajentamista. On vain uskallettava elää rohkeasti, enemmän se antaa kuin ottaa ainakin oman kokemuspohjan mukaisesti.

Oma lähtötilanteeni harrastuksen pariin....

Oman fysiikan kuvittelin olevan kohdillaan, olinhan harrastanut 3 vuotta geokätköilyä johon on kuulunut powertrailit joissa tulee parhaimmillaan n. 30-35 km maastokävelyä vaativissakin maastoissa yhtä mittaa. Geokätköily muutoinkin tuotti helposti kilometrejä. Normaalina kätköilypäivänä etsittiin n. 40-50 geokätköä, ja keskiarvokävely oli helposti 300 metriä / kätkö. Kävelyä siis tuli helposti 10-15 km päivä, lisänä vielä kaikki mahdolliset kumarrukset ja kiipeilyt. Lisäksi perheemme lemmikkikoiraa tulee lenkitettyä jokainen päivä vähintään sen tunnin, joka käytännössä tarkoittaa sujuvasti 4-7 kilometrin lenkkiä riippuen maastosta ja vauhdista.

 

"Vastapainona" harrastuksille sitten olikin työ, oikeastaan jopa varsin negatiivisessakin mielessä: puhdasta konttorityötä, pahimmillaan 9-10 tuntia yhtä mittaa, ainoastaan muutaman tauon katkaistessa istumisen. Satulatuolit ja kaikki muut oli kokeiltu, mutta istuminen on istumista. Siitä ei vaan pääse mihinkään.

 

Aloituskynnys kamppailulajeihin kuitenkin oli kasvanut, vaikka olisi voinut kuvitella että aikaisemmalla kokemuksella on helppo palata lajien pariin. Kuitenkin ikää oli tullut lisää ja samoin myös fysiikka oli rapistunut, vaikka oma käsitys olikin ihan jotain muuta. Oma käsitys kuitenkin oli jostain syystä se että fysiikaltani olisin kunnossa, ainakin oman ikäisteni kesken verrattuna. Isohko shokki oli kun kaveri joka on hyvässä kunnossa mielestäni kävi Suomimiehen kuntotestissä. Tuloksista en voi kertoa enempää muuten kuin että olivat jotakuinkin ok, mutta omaan käsitykseeni ja keskinäiseen vertailuumme huomioituna säikähdin omaa tilannettani pahasti, olihan kaverini selkeästi meistä kahdesta se tiukemmassa kunnossa oleva. Siinä vaiheessa tuli sellainen ajatus takaraivoon että jotain olisi nyt tehtävä. Periaatteessa nyt jälkikäteen kun miettii niin tietyt notkeutta ja lihasvoimaa vaativat arkipäivän toiminteet olivat olleet jo useamman vuoden itselleni keskiarvoa vaivalloisempia. Siis ei tietenkään mitenkään pahasti mutta sillä tavoin että vaivaa ne tuottivat ja eivät olleet niin keveitä suorittaa kuin joskus aikaisemmin. Tällaisia juttuja olivat mm. vatsaltaan ylösnousu, kengännauhojen sitominen ja erinäiset kumartelua vaativat hommat. Selkeimmin tämän havaitsi siinä että esimerkiksi auton renkaiden vaihto tuotti jonkinlaista kipua seuraavaksi päiväksi. Lisäksi välillä aina tietyissä hommissa lihaskrampit olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Se vain hiipi salakavalasti, fyysisen kunnon heikkeneminen. Kaikkeen tottuu kun se tulee vähitellen, puhuttiin sitten henkilöauton aurauskulmien muuttumisesta tai omasta fysiikasta. Henkinen aloituskynnys siis oli verrattain korkealla, pärjäisinkö lajissa?  

Miksi lähdin kamppailulajeihin?

Miksi lähdin kamppailulajeihin? Ei liene hirmuisen yllättävää että kaveripiiri oli aikoinaan syypää ja tähän toiseen tulemiseen myös. Välissä ehti vierähtää enemmän kuin tarpeeksi aikaa, karkeasti laskien n. 15 vuotta. Erikoisinta tässä lienee se että mukaan minut houkutteli henkilö joka ei ole itse aikaisemmin harrastanut ko. lajeja. Eli käytännössä siis tämä kuvio tuli ihan “puskista” mikä varmaan on ehkä se tyypillisin tapa kaikille. Tuskin kukaan suunnittelee etukäteen että aloittaa jonkin kamppailulajin. Kyllä siihen jonkinlainen selkeä sysäys tarvitaan. Aika oli siis kullannut muistojani paljonkin, mutta perusperiaatteet ovat edelleen mielessä. Tämä johtuu hyvin pitkälti siitä että lähipiirissä on useita DAN-arvoja (musta vyö) saavuttaneita henkilöitä eri kamppailulajien piiristä. Olen siis tottunut siihen että tämän aihepiirin asioista keskustellaan kaveripiirissä ja että ne nousevat aina eri tavoin pinnalle. Aloituskynnyksen olisi siis voinut kuvitella osaltani olevan verrattain matala, varsinkin kun omat harrastukset ovat tähänkin saakka olleet liikuntapainotteisia. Toisin kuitenkin oli. Tähän palaan myöhemmin blogiteksteissäni.

Muutama sana blogistani:

Kirjoittaja on kolmenkympin paremmalla puolella (alle nelikymppinen) oleva perheellinen toimistotyötä tekevä mies joka on uudelleen “harhautunut” kamppailulajeihin. Mielipiteeni ja kommenttini eivät edusta seuran tai muiden harrastajien mielipiteitä vaan ovat puhtaasti omaa itsenäisesti tuottamaani tekstiä ja ajatuksia.

Blogissa pohdin milloin mitäkin: omaa suhtautumista nykyiseen harrastukseen, omaa fysiikkaa, peilaan omia kokemuksia ja tuntemuksia sekä ilmaisen mielipiteitäni. Blogin tarkoituksena on kaksi pääasiaa: Tuoda tunnettavuutta harrastamalleni lajille, joka on Suomessa verrattain tuore ja ehkä jopa tuntematonkin. Kertoa harrastuksesta soveltuvasti ja välittää normaalin jalat maassa elävän ihmisen kokemuksia toisille vastaaville.Toinen tavoite on rohkaista ikäisiäni, ja jopa paljon vanhempiakin kamppailulajien piiriin. Onhan kuitenkin kyse siitä että kamppailulajit harrastuksena tuottavat jokaiselle tietynlaista mielikuvaa, minullekin. Blogin tarkoitus on siis hälventää uskomuksia ja tuottaa oikeanlaista mielikuvaa elävien kokemusten kautta. Ja eihän sitä koskaan tiedä vaikka salilla törmättäisiin, toivottavasti!