Pahin vihollinen?

Seuraavaksi taas vähän pohdintaa harrastuksen henkisestä puolesta.

Usein tulee pohdiskeltua tiettyjen tapahtuneiden asioiden jälkeen aina syy-seuraus-suhteita. Joku voisi sanoa että turhaa touhua, mutta ei minusta. Aina on hyvä pohtia taustamotiiveja tietyille toimille, toiminnalle tai tapahtumille. Tapahtumat ovat joskus johtaneet minutkin tällaiseen ajatusketjuun siitä että miksi ihmiset lopettavat lajien harrastamista. Toki syynä voi olla vammat vai mielenkiinnon loppuminen, mutta mikä pohjimmiltaan on yksi taustadraiveri siihen että mielenkiinto loppuu.

Mikä on kamppailulajien harrastajan pahin vihollinen? Epävarmuus. Mistä epävarmuus kumpuaa? Ihmisellä on sisäänrakennettuna luontainen halu pärjätä. Se alkaa jo syntymästä. Lapsuus on kilpailua jo alusta alkaen, kun vanhemmat vertailevat omien lasten kehittymistä ja saavutuksia. Yhteiskunta ajaa kilpailuun ja kannustaa pärjäämiseen. Arvojärjestystä haetaan numeroilla, mittareilla, kasvukäyrillä, koulujärjestelmällä ja kaikella muulla. Mutta ei mennä tähän. Totean vain sen että aina kun on mittareita, on vertailua. Tahdottiin sitä sitten tai ei.

Kamppailulajeissa fyysiset erot näkyvät helposti. Samoin ikä. On selvää että 20 vuotta nuoremmat tekevät asioita eri tavalla. Kokemus ei korvaa puutteellista fysiikkaa, se on ihan selvä juttu. Ikä tuo myös omat rasitteensa. Pitäisi treenata kovempaa jotta pärjäisi fysiikassa nuorempien kanssa. Keho ei palaudu samalla tavalla... Eikä kestä rasitusta siten kun nuorempana. On otettava huomioon myös se että ikä korottaa fyysista loukkaantumisriskiä aina.

Vertailua salilla on varmasti. Joku osaa paremmin ja joku huonommin. Usein unohtuu se tosiseikka että ihmisillä on eri määrä harjoituskertoa sekä vuosia takana. Vyöarvot ovat erilaiset. Taso ei voi olla sama. Vaatimustaso ei voi olla sama. Tietenkin se on näin, mutta silti vertailua on. Jos muut ei vertaile niin itse vertailee. Tässä tuleekin se tiukin paikka. Henkinen kantti. Miten kestät oman vertailun muihin? Tosiasiassa olet itse se joka vertailee omaa suoritustasi muiden suorituksiin. Siitä kumpuaa epävarmuus. Olenko täysin surkea tässä? Osaanko samalla tavalla kuin muut? Joku pieni virhe jossain kohdalla paisuu päässä todella suureksi ja merkittäväksi. Pieni horjahdus tekniikassa tai tasapainon pettäminen jossain kohdalla voi olla itselle todella suuri epäonnistuminen jos muut salissa eivät epäonnistu samaan aikaan. Kuitenkin täytyy muistaa harjoituskerrat, vyöarvot, oma fysiikka ja ennen kaikkea pudottaa oma virhe oikeaan kategoriaan: "Pikku juttu". Tästä selvitään kyllä. Todennäköisesti sitä ei kukaan edes huomannut. Oma mielikuvitus ja epävarmuus tekee helposti asioista isompia kuin ne ovatkaan.

Kysymys kuuluukin, miten oikeasti voi vertailla jos ei näe omaa suoritutumistaan ulkopuolelta? Ja vastaushan on todellakin selvä: Ei mitenkään. Ei siis kannata vaipua epävarmuuteen ja epätoivoon. Pikemminkin valaa uskoa omaan tekniikkaan ja treenata entistä kovempaa. Samalla voi myös sparrata ylempien vöiden kanssa, erityisesti Danien. Seurassa on laadukkaita ohjaajia joilta voi aina kysyä jos on epävarma. Epävarmuuden paras poistokeino on palaute.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu hyvin paljon palautteen antamattomuus. Aikoinaan Karatesaleilla muistan vyökokeet ja "loppuripitykset" joissa käytiin läpi tekniikka tekniikalta virheet. Ne olivat kullanarvoisia tilaisuuksia. Opit muistan vieläkin, parin kymmenen vuoden jälkeen. Silloin oppi. Vyökoe oli oppimistilaisuus ja yksi parhaista. Koottu virheiden läpikäynti auttoi paljon.

Palaute epävarmuuden poistajana on äärimmäisen hyvä keino. Usein palaute on vain sitä miten korjata jotain tekniikkaa, asentoa, liikettä tai sarjaa. Kuitenkin olisi hyvä muistaa myös se positiivinen palaute. Se on äärimmäisen hyvä keino poistaa epävarmuutta ja nostaa suoritusvarmuutta. KUN TIETÄÄ TEKEVÄNSÄ OIKEIN :)

Tässä onkin hyvä lopetus: jos joskus toimin itse ohjaajana kiinnitän erityisesti huomiota siihen että annan oikeista suorituksista informaatiota ja palautetta. Henkilötasolla, henkilölle itselleen. Positiivisen palautteen paras teho on henkilötasolla henkilölle annettuna. On toki poikkeuksia.

Avoimin mielin eteenpäin!

Kamppailunäytöstreeniä kisoihin

Kyllähän se niin on että seuraavat pari viikkoa tehdään nyt tiiviisti kertausta. Kertausta ja kertausta. Viime hetket opetella vyökoevaatimukset ja varmistaa että paketti on kasassa. Tosin omalla kohdalla ei ole enää epäilyksiä tekniikan suhteen juurikaan. Ainoa epäilys on vain se että jos onkin jotain vaatimusta treenannut väärin vapaavuoroissa. Sen ei tosin pistäisi olla hylkäysperuste koska kyseessä ei ole fataali virhe omalla kohdalla.

Maajoukkuetreenit eilen olivat sitten vähän jotain muuta kuin vyökoevalmistautumista. Sehän nyt tietenkin oli ihan selvä ja muutenkin maajoukkue ei keskity vyökoevaatimuksiin. :) Treenit menivät itseasiassa vauhdikkaammin kuin koskaan tähän saakka. Vetäjän kommentti siitä että "nyt on enää 10 minuuttia jäljellä" sai totaalisen ihmetyksen aikaan itselleni. Miten voi olla että 1,5h menee käytännössä silmän räpäyksessä? Näköjään helposti. Vastaavaa en ole koskaan aikaisemmin oikeastaan kokenut, sen verran katosi ajantaju itseltä.

Katsotaan saadaanko aikaan toinenkin parikamppailu kisoihin. Alku oli mielestäni ihan lupaavaa, vaatii vaan todellakin vielä treeniä. Toivottavasti parin mielenkiinto asiaan säilyy yllä. Hyvä siitä varmasti tulisi jos vaan treenataan. Motivaatiota ja mielikuvitusta peliin!