Kesä lähestyy!

Hetken päästä koittaa aika jolloin voi aloitella ulkotreenausta. Suurella mielenkiinnolla odottelen sitä millaista treenaaminen epätasaisella alustalla on. Ja ennen kaikkea miten se vaikuttaa lihaksistoon. Oletusarvo on että tietenkin positiivisesti. Ajankohta mahdollistaa myös ennen kaikkea aktiivisemman ja monpuolisemman oheisharjoittelun eli muiden liikuntalajien harrastuksen. Hyötyliikuntaakin tulee varmasti tehtyä enemmän kun kuitenkin peruskuviot on omakotiasujalla aina edessä.

Kesän harjoittelutauko nykyisessä seurassa tuntuu olevan huomattavasti lyhyempi kuin mihin olin tottunut. Tämä on tietenkin pelkästään positiivinen asia.

Ulkotreenausta ja oheislajeja odotellessa... :)

Asenteesta kiinni?

Asenne. Mikä on oikea asenne? Sanotaan että asenne ratkaisee kaiken. Itse uskon tähän hyvin vahvasti, vaikka välillä tunnustan toimivani oman asetetun tavoitteen vastaisesti. Taustalla on usein halu olla jotain, saavuttaa jotain. Siitä tulee tavoite. Tavoite saavutetaan asenteella.

Mitä on asenne? Asenne on sitä että:

• Lähden treeneihin vaikka ei huvita.
• Jaksan treenata vapaavuorossa vaikka siellä ei ole ketään muita.
• Treenaan ajatuksella ja tunteella, tavoitteena parantaa tekniikkaa, en rutiininomaisesti.
• Etsin virheitä itsestäni ja tekniikastani. Tunnen ja tiedostan mitä teen. Tiedän myös keinot parantaa suoritustani ja kamppailen itseni kanssa jatkuvasti saadakseni parannuksia aikaan.
• Lähden lenkille sateessa.
• Jätän sen pullan syömättä koska tavoitteena on painon pudotus ja sitä kautta mahdollisuus parempaan tekniikkaan ja suoritukseen.

Asenteella kohti tavoitetta. On helppoa olla asettamatta tavoitteita, mutta itse en ymmärrä miksi pitäisi olla asettamatta tavoitteita? Tavoitteet vievät eteenpäin. Luonnollisestihan se on suunta mihin jokainen terve ihminen pyrkii ainakin omasta mielestäni. Kamppailulajeissa tämä korostuu nk. kamppailuasenteena. Ei nyt suoranaisesti voida puhua kilpaurheilusta, mutta kamppailulaijeissa kamppailuasenne korostuu. Kamppailua voi jokainen tehdä omalla tavallaan, itselläni se on tässä vaiheessa kamppailua itseäni vastaan. Sitä laiskaa *skaa, joka vaan haluaa makoilla sohvalla :) Kamppailua omaa heikentyvää fysiikkaa vastaan iän karttuessa. Kamppailua omia ennakkoasenteita vastaan. Kamppailua omaa pienentyvää mukavuusaluetta vastaan. Kamppailua ulkoisia ennakkoasenteita ja painetta vastaan. Halu tehdä jotain asioille, ottaa vastuuta omasta itsestään em. osa-alueilla.

Tässä iässä edistyminen vaatii rankkaa työtä. Aikaisempaan kokemukseen verrattuna on hyvä muistuttaa vielä siitä että pohjien rakentaminen on äärimmäisen tärkeää. On helppo edetä mikäli pystyy jo hyvällä omalla tunnolla toteamaan että osaa jo aiempaa tekniikkaa omaan vyötasoon nähden riittävästi.

Vyökokeista ja treenausmotivaatiosta

Tammikuun alussa vastuuohjaajamme kirjoitti hyvän sparrausviestin vyökokeista ja niiden merkityksestä. Sen enempää juuri sitä kirjoitusta avaamatta totean että viesti oli hyvä ja täyttä rautaa. On ehkä kuitenkin hyvä kirjoittaa muutama rivi itsekin vyökokeista.

Mikä motivoi henkilökohtaisesti vyökokeisiin? Käytännössä se että vyökokeet kertovat tason. Ne kuvastavat tasoa, ja ovat luonnollinen portaikko eteenpäin. Tasojen saavuttamisen kautta on mahdollisuus mennä eteenpäin uusien tekniikkojen pariin. Tasojen saavuttaminen edellyttää työtä tietenkin eli hikeä ja hikeä sekä treeneihin sitoutumista. Laji sinänsä on todellakin sellainen että kehittyminen edellyttää treenaamista ja omaksumista. Ennen kaikkea panostamista harjoitteluun.

Kamppailulajeissa nimen omaan suorittaminen ja kilpailu on vahvasti ideologiana. Kamppailu itsessään jo terminä tarkoittaa sitä että jollain tavalla pyritään olemaan parempia kuin vastustaja. Joka tapauksessa vyöarvojen suorittaminen on kamppailua: kamppailua itseään vastaan. Antaako periksi itselleen ja lopettaa vyökokeet vai jatkaa edelleen ja kamppailla saavutusten eteen? No pain, no gain on joskus joku sanonut. Jos nyt ei ihan kivusta puhuta, mutta siitä että jokainen valinta on kamppailua itseään vastaan. Antaako motivaation laskea, vai painaako päälle kuin höyryjyrä omia heikkouksia karsien? Fyysinen kunto ja henkinen kantti vahvistuvat tässä. On helppoja valintoja ja on vaikeampia valintoja. Kamppailulajeissa on vain pakko hypätä kylmään veteen ja opetella uimaan. Ehkä kamppailulajit edellyttävät jonkinlaista pioneerihenkeä: pistetään omaa fyysistä ja henkistä olemusta likoon ja painetaan kuin härkä. Tutkitaan edessä olevaa tuntematonta vaikka omat ominaisuudet eivät olisikaan 100% parhaat tai soveltuvat harrastukseen.

Pidän vyökokeita erittäin tärkeänä myös siksi että nyt enemmän treenanneena on tullut huomattua se että tekniikan monimuotosuus kasvaa. Samoin lajiharjoitteiden ja oheisharjoitteiden tyypit ja laatu. On potkutyynyjä välillä, sovellettua miekka ja potkutekniikkaa jne.... Ei kukaan jaksa peruslyöntejä tai perustekniikkasarjaa pelkästään, vaan mieli ja aivot vaativat selkeästi lisää kuormaa. Ainakin itsellä ja en todellakaan usko että olisin minkäänlainen poikkeus tässä kohdalla. Mielenkiinto ei pysy yllä pitkään jos tehdään vain samaa tahkoamista ajasta toiseen. Se on umpikuja edessä silloin ja harrastuksen loppuminen mielenkiinnon vähenemisen seurauksena. Näihin edistyneempiin harjoitteisiin ei pääse käsiksi jos ei ole suorittanut korkeampia vöitä ja käy treeneissä. Harrastuksen osalta siis motivaatiosta (tai sen puutteesta) saattaa muodostua oravanpyörä: Kun ei kiinnosta riittävästi treeneihin lähtö siksi, että mielikuvissa on ajatus peruslyöntien tahkoamisesta, jää näkemättä sitten ehkä juuri sille kerralle varattu extratreeni, potkutreenit tmv. Ja sitten taas kiinnostaa jälleen vähemmän seuraavalla kerralla lähteä treeneihin ;) Eli tuo kuvio ruokkii itse itseään.

Itselle treenaamaan lähtökynnys on oikeastaan korkein silloin kun on työpäivän jälkeen tullut kotiin, istunut sohvalle ja pohtii siinä että 20:00 alkaisi treenit.... no, tähän saakka olen saanut persuukset ylös, vaikka kyseessä olisi ollut vapaavuorokin. Treeneissä on aina tullut jotain sellaista jota on hyvä hioa lisää vapaavuorossa. Itsekseen 1,5 h hikoillen alkaa maistua puulta. Ei ole sparraajia, ei ole samanhenkistä seuraa.... silti on motivaatio tehdä asioita, olla nykyistä parempi, kehittää itseään. JA MÄÄRITTÄÄ TASO. Tason määrityshän tapahtuu vyökokeessa aina.

Oma haave vyökokeisiin pohjautuen on se että saisi harrastajakavereita pidettyä aktiivisesti samalla tasolla jatkuvasti. Silloin myös oma treenaaminen on helpompaa ja ennen kaikkea mukavampaa. Porukassa motivaatio ei pääse laskemaan syistä tai toisista siihen tahtiin kuin omassa yksinäisessä treenauksessa.

Epäonnistuminen vyökokeessa? Myytti. Ei vyökokeessa voi epäonnistua. Siis tällä tarkoitan sitä että pysyvästi. Virhearvoita voi tehdä jotka sitten näkyvät sellaisena kuviona että jokin osa-alue laahaa perässä. Onko se kauheaa jos pompahtaa vyökokeesta yhden kerran? Mun mielestä ei. Seura järjestää uusintakoetta kuitenkin ja kukaan ei menetä kasvojaan. Sitä paitsi jos pomppaa vyökokeessa, se kertoo vain siitä että on tullut treenattua liian vähän. Tässäkin auttaa kanssaharrastajien sparraus: katsellaan porukassa miten tekniikka sujuu, hiotaan puutteita ja kas kummaa: sitä ollaankin teräkunnossa vyökokeessa.

Itsellä on sellainen harras haave että todellakin pystyisin harrastamaan oman tasoisten kanssa: edettäisiin samaa tahtia sinne korkeammille vyöarvoille asti... jopa 1.DANiin joka häämöttää kuitenkin siellä muutaman vuoden päässä. Panostusta ja sitoutumista ja kaikki on mahdollista!

Siinähän sitä, paatosta taas ;)

Julkaisutaukoa

Pieni tauko blogin kirjoittamisessa... mitäs kaikkea onkaan tapahtunut sillä välin?

Omat "vammat" ainakin ovat parantuneet. Nilkka on vielä kosketusarka ulkosyrjän puolelta. Onneksi tämä ei kuitenkaan estä harjoitteluja koska fyysinen rasitus ei tuota kipuja. Apteekkikeikkahan tästäkin tuli ja piti investoida nilkkatukeen. Ei ollut kyllä mikään huono ostos todellakaan. Polvi parani kahdessa päivässä ilman polvitukea. Miksi ilman polvitukea? No, nyt on treenaamisen seurauksena käynyt niin että polven tukilihaksisto on paksuuntunut niin että polvituet kiristävät ihan törkeästi. Aikaisemmin ne menivät heittämällä, nyt on pakko investoida XL-XXL kokoiseen polvitukeen. Kehityssuunta on ok, kun kuitenkin tuntuu olevan lihasta kaikki.

Kevään harjoituksissa on ollut hieman yleisökatoa. Vapaavuoroilla en muista milloin viimeksi olisi ollut lähellekään maksimimäärää harjoittelijoita. Eiliset maajoukkueharjoitukset jäivät kanssa vähän kevyeksi johtuen siitä että osallistujia oli vain kaksi. Tämä aiheutti pientä pohdintaa siitä että miksi käyntimäärät ovat olleet laskussa. Kevät ja kiireet? Siivous ja sairastumiset? Motivaation puute ja muut menot?

Erityisesti lähestyvien vyökokeiden tilanne huolestuttaa henkilökohtaisesti. Eihän minun niistä pitäisi ottaa painetta mutta otanpa ihan vain omasta näkökulmasta. Ja miksi tai mistä syystä otan? Seurassa on verrattain vähän harrastajia. marginaalilaji siis jostain kumman syystä. Johtuuko se siitä että lajin brändäys on vielä vähän kesken ja yleinen mielikuva muodostumatta? Vai siitä että kaikki kamppailulajit mielletään helposti "nakkikiokijono"-hommiksi väärin perustein ja sitä kautta hyvää liikuntaa ja mahdollisesti itsepuolustustaitoja jää herkästi oppimatta? Onhan se niinkin että hankalahan se on oikeasti lähteä treenisalille peruskurssille jos siellä on kaksi-kolmekymmentä vuotta itseä nuorempia ihmisiä. Todellisuudessa hankalampi on tulla mukaan jos tulee "kesken kauden". Silloin muut ovat jo parhaimmillaan treenanneet syys- ja kevätkauden ja kunto on jo noussut ropisten.

Asia karkasi nyt ehkä vähän sivusuuntaan, mutta siis kyse oli vyökokeista. Kokeisiin ei kannata osallistua jos ei ole tekniikat, liikesarjat, veto-tupetussarjat ja paritekniikka hallussa. Ongelmaksi tämä muodostuu jos tullaan kokeilemaan että tuleeko vyö. Tekniikat on mahdollisuus vielä ainakin alemmilla vöillä omaksua vyökokeeseen riittävälle tasolle parissa viikossa, hiomalla juuri sitä vyökoevaatimuksen tekniikkaa. Siinä mielessä ehkä hätää ei ole, mutta treenaaminen on syytä kuitenkin aloittaa nopeasti. Huoli kohdistuu nyt ehkä enemmänkin siihen että tuleeko vyökokeeseen riittävästi porukkaa ja omasta peruskurssiryhmästä väkeä.

Osallistumisesta olen huolissani siksi että marginaalilajeissa harrastajamäärän lasku johtaa siihen että saman tasoisia samalla vyöarvolla olevia on vähemmän. Se vie harrastusmotivaatiota jos joutuu tahkoamaan itsekseen salilla ja ei ole ketään kenen kanssa kommunikoida, koeponnistaa ja treenata samaa tekniikkaa. Puhtaasti siis itsekäs lähestymiskulma: oman harrastamisen mahdollisuudet heikkenee jos väkeä ei ole sparraamassa. Väen puute tuottaa myös omaan harrastamiseen haasteita. Motivaation on oltava terästä jotta jaksaa ja harrastus ei lopu.

Tässäpä ajatuksia taas...

Vammakausi...

Iski sitten jonkin sorttinen vammakausi. Helposti voisi kuvitella että sitä sattuu ja tapahtuu, ehkä enemmänkin sattuu useimmiten kun harrastaa kamppailulajeja. Kuitenkin tällä kertaa voi todeta että lenkkeily on vaarallista. Eräs kaverini totesi aikoinaan että "Urheilu on vaarallista, kuntoilu ei" mutta olen kyllä eri mieltä. Vammat nimittäin sattuivat tulemaan juurikin kuntoilulenkillä.

Mitäs sitten on tapahtunut? Lomaillessamme Suomen etelässä (lue: Hangossa) sain nyrjäytettyä oikean nilkan ihan peruslenkillä koiran kanssa. Kävely oli ripeää ja reipasta, silti onnistuin mählimään pahasti pienessä rinteessä. Viikko siitä on jo kulunut ja silti nilkka oireilee pienellä kevyellä kivulla. Lienee nivelsiteiden venähdys sitten useamman päivän ( useamman viikon?) juttu.

Toinen pieni tapaturma sattui sitten eilen. Urpolan 2,5 km lenkkiä kiertelin myötäpäivään ja siinä sitten loppuvaiheessa oli totaalisen jäinen ladunpohja. Varovaisesti painelin sitä alas, kunnes se vaan vietti... vietti metsän suuntaan. Tietenkin piti varoa oikeaa nilkkaa ettei siihen osu pahemmin. Menin sitten rinteen pystyssä alas saakka, ja sitten tuli heiteltyä kuperkeikka kattokerhon kautta. Ensiksi ei minkäänlaista vammaa tai tuntumaa mistään pahemmasta. Vasen polvi kuitenkin jäykistyi ja kipeytyi illalla. Tulehduskipulääkettä voiteena päälle ja tilanne rauhoittui hieman. Yöllä muutama herätys pienestä kivusta joka oli seurausta liikkeestä. Nyt sitten podetaan polvea pieni hetki vaihteeksi...

Ja ei, kyseessä ei ole aprillipila.