Vähän jotain muuta

Välillä on hyvä kokeilla oman treeniohjelman ulkopuolelta jotain erilaisempaa. Suuntasimme katseen kohti seuraavia vyökoevaatimuksia ja päätin pyytää "virka-apua". Työkaverilla on DAN-arvo Judossa ja mikäs sen parempaa treenata kaatumista, lukkoja sekä ennen kaikkea omaan lajiinkin kuuluvaa ukemia (meillä se on vähän eri nimellä tosin...).

Eilisen treenit olikin sitten hyvää kokemusta. Muistona treeneistä on kevyesti kipeytynyt olkapää, muita vammoja tai vaurioita ei tullut. Mutta hyvää oppia tuli ja oikein "ämpärikaupalla". Nyt on verrattain helppo lähteä treenaamaan itsenäisesti tiettyjä ukemiin valmistelevia harjoituksia. Samalla tuli vahva luottamus myös siihen että tatami ei ole aivan niin kova kuin ensi alkuun uskoi.

Ja maan vetovoimakin tuli voitettua, ainakin hetkeksi. Sen verran kevyesti paiskattiin allekirjoittanut suoraan patjalle että ei siinä juurikaan ehtinyt mitään ajatella, tiedosti vain liikeradan osapuilleen samalla kun katse oli ensiksi seinässä, sitten katossa ja sitten... jälleen katossa. :)

Lisäksi muutamia ihan kivoja pikkujippoja sai taskunpohjalle ja täytyyhän sitä se mainita vielä erikseen että lationkäyttö nousi jälleen esille vahvasti tekniikan tukena. Päällä seisontakin onnistui, tosin alastulo ei ollut sellainen kissamaisen notkea ja pyöreä kuin ohjaajalla.... mutta onhan meillä "hieman" tasoeroakin, toinen on treenannut 25 vuotta ja toinen kokeili ensimmäisiä kertoja...

Teemaviikko jatkuu torstaina, suurilla odotuksilla odotan torstain treenejä joissa opiskellaan kamppailua tukevaa tekniikkaa eli potkuja lajitekniikan tukena. Mielenkiintoista, ehdottomasti!

Huippu-urheilua?

Onko kamppailulajit huippu-urheilua?

Tällaista ajatusta tulee väkisinkin pohdittua aina välillä. Useimmiten lopputuloksena on ajatus siitä että "on varmasti" jos vertailee osaamistaan ja omaa tasoaan suoraan mustan vyöarvon henkilöihin.

Täytyy kuitenkin muistaa yksi asia ennen kuin masentuu enemmän. Taso saavutetaan vuosien intensiivisellä harjoittelulla. Kuitenkin henkilön lähtötason ei tarvitse olla kovin erikoinen kunhan on valmiuksia kehittyä sekä ennen kaikkea motivaatiota kehittää itseään ja harjoitella. Tässäkin kohdalla vertailu muihin tuottaa varmasti tuskaa mutta silti alemmuudentuntoa on turha tuntea. Jokainen harrastaa omien valmiuksiensa mukaisesti ja tärkeintä on HALU KEHITTYÄ. Tämä ratkaisee mielestäni eniten, ei se mitä on tai haluaisi olla. Pikemminkin se miksi haluaa tulla.

Mestarin opetusten mukaisesti "olet parhaimmillasi juuri nyt" tarkoittaa sitä että hyväksy itsesi juuri nyt ja määrittele itsellesi maalit & tavoitteet. Mitä haluat olla kahden tai kolmen vuoden päästä. Ja ponnistele sitä kohti: tiedostamatta, tietoisesti tai molemmilla tavoilla. Älä tee tavoitteesta itsellesi ainoaa päämäärää, nauti myös matkasta kohti tavoitetta. Tämä on erilaisia valmiuksia elämän eri osa-alueille antava harrastus, ei pakollinen tapa tehdä vain jotain.

Huippu-urheilijan tasoa lähestytään monissa kamppailulajeissa. Kuitenkin on selvää että kyseinen taso tulee harrastamalla ja treenaamalla. Ei sitä kuitenkaan saavuteta kuin korkeintaan kovimmissa kilpalajeissa ja kilpatasoilla. Normaalisti treenaavat henkilöt huomaavat erilaisia vaikutuksia omassa lihaksistossaan ja arkipäivän suoriutumisessa. Osaltaan myös valmiudet puolustautumiseen tulevat harjoitteiden kautta mutta se on kokonaan toinen juttu.

Kamppailulajeilla pystyy siis kohottamaan fyysistä kuntoaan? Kyllä näin on. Aivan varmasti. Mikään ikä ei ole liian korkea lajien aloittamiseen, tosin lajien osalta on syytä hieman tutustua tarkemmin lajivaatimuksiin ja ennen kaikkea peilata lajeja omaa fysiikkaansa kohden. Potkupainotteisiin lajeihin ei kannata suunnata ensimmäisenä jos on fysiikaltaan mallia rautakanki. Varsinkin ellei ole tässä tilanteessa valmis tekemään työtä oman fysiikan kehittämiseen erittäin paljon. Lajeja tarkastelemalla ja tutustumalla eri vaihtoehtoihin on mahdollisuus löytää leppoisakin harrastus joka vie mennessään ja samalla on kuitenkin riittävän haastava tuottamaan kokemuksia.

Mestarin opetuksia

Leiri. Ensimmäinen tämän lajin harjoitusleirinä itselleni. Aikaisemmin tuli käytyä monet leirit toisten lajien pohjalta mutta nyt on kyseessä ensimmäinen. Samanlainen kaavahan tässäkin kuviossa on eli homma toimii siten että iso joukko harrastajia kokoontuu treenaamaan ohjatusti kokonaisen viikonlopun ajaksi. Useimmiten harjoituksia on kolmet-viidet ja jokainen kestää n. 1,5 h. Harjoituksia on itseasiassa enemmänkin, mutta ne on teemoitettu niin että yksittäiselle harrastajalle tulee treenejä n. 4 kpl viikonlopun aikana. Joskus leirit alkavat jo perjantai-iltana jolloin treenien määrä lisääntyy tietenkin.

Tänään (tekstin julkaisuajankohtana) meillä oli Mestari Lee treenauttamassa sekä oman seuran että toisen paikkakunnan pääseuran väkeä. Treenaajia oli hieman yli 20 henkeä joten tässä kohdalla voidaan puhua yleisömenestyksestä ottaen huomioon lajin marginaalisen aseman ja verrattain vähäisen harrastajamäärän.

Mestarin opetukset oli tekstin otsikkona ja nyt kyllä eksyin jo heti kättelyssä vähän asian viereen. Merkittävin opetus itselleni oli tänään se että pohdinnan kautta tajusin sen että kamppailulajeissa on aina jokin tavoite takana. Tavoite on se draiveri joka ajaa ihmistä eteenpäin. Sellainen on siis oltava taustalla ja riittävän vahvana jotta treenausta jaksaa ja pystyy tekemään. Miksi harrastaa? Miksi tehdään tiettyjä liikesarjoja tietyllä tavalla? Voihan sitä tikkua heiluttaa ilman tavoitetta. Tavoitteena on kuitenkin kamppailu, menestyä kamppailussa ja pystyä rakentamaan itsestään sellainen "ase" joka toimii. Ehkä tuo nyt oli hieman karkeasti ilmaistu mutta totuuspohja on selvä. Jokainen isku on oikeasti oltava isku. Merkityksetöntä harjoittelua ei voi olla, vaan motivaatio taustalla vie eteenpäin: kohti tilannetta jossa liikkeet on optimoitu, iskut toimivat ja tekniikka on sellaista jolla voi puolustaa itseään. Ennen kaikkea siis varautua tilanteeseen jossa taitoja saattaisi joskus ja jostain syystä tarvita. Eihän näihin kukaan halua tarkoituksella mutta jos tilanne on edessä on hyvä olla varautunut.

Asenne siis on oltava kamppailuasenne. Liikkeitä ja liikesarjoja täytyy miettiä siitä näkökulmasta että miksi niitä tehdään? Ei näissä kuvioissa mitään tehdä turhaan tai siksi että se on hienon näköistä. Soveltaminen ja asenne on siis valokiilassa. Selviytyminen. Uuden oppiminen. Pohjimmiltaan siinäkin on selviytyminen taustalla jos kuntoilee: sitä vaan pärjää paremmin elämässä, ei tule niin herkästi elämää rajoittavia kipuja/vammoja. Ei siinä kaukana olla kamppailulajeista joissa asiaa on vain viety uudelle tasolle.

Toki mestari opetti muutakin, mm yhteisöllisyyden tukea, tutustumista muihin ja ennen kaikkea tekniikkaviilausta. Ilahduttavinta oli edelleen nähdä se että itse on ymmärtänyt asioita oikein: monissa pohdinnoissa olen ollut oikeassa ja ennen kaikkea mestarin opastukset vahvistivat omaa tuntumaa. Usko omaan tekniikkaan ja suorittamiseen vahvistui roimasti. Silti tekemistä on paljon.

Mestarin opetuksista ehkä parhaiten jäi mieleen se että "olet juuri nyt parhaimmillasi". Näin se vaan on. Turha sitä on tulevaisuutta miettiä. Tai vertailla muihin. Jokainen on parhaimmillaan juuri nyt. Tulevaisuudessa tilanne voi olla toinen varsinkin jos treenaa ahkerasti. Vähempi treenaaminen ylläpitää tai ei välttämättä edes riitä ylläpitämään tasoa. Mutta siis parhaimmillaan olo tarkoitti sitä että täytyy keskittyä nykyiseen hetkeen, nauttia siitä ilman turhia paineita ja opetella lisää. Sekä ennen kaikkea treenata kovaa jotta kehittyy, tietenkin tavoitteesta riippuen.

Minun tavoitteeni on selviytyä voittajana ja varustautua siihen kamppailuun jota toivottavasti koskaan en kohtaa. Mikä on sinun tavoitteesi?

Treeneistä

Harvinainen tilanne. Olen päässyt vetämään viimeisen kahden kuukauden aikana harjoituksia. Tästä onkin muodostunut nyt erittäin mielenkiintoista tekemistä. Joskus aikoinaan tuli vedettyä treenejä karatessa, sekä yleisryhmälle että ennen kaikkea junioreille jotka tunnetusti ovat erittäin vaativaa asiakaskuntaa. Silloin vetäminen oli rutiinia ja siihen samaan mielentilaan tai rutiiniin en halua enää palata. Mitä tarkoitan rutiinilla? Kaavaaista treenien vetoa ilman lyhyen ja pidemmän aikavälin tavoitetta siitä että mihin harjoituksilla pyritään. Tästä päästäisiin helposti siihen perusasiaan että harrastamisessakin on oltava jonkinlaisia tavoitteita mutta käsitellään sitä ehkä jossain toisessa tekstissä.

Ensimmäisenä tulee tietenkin miettiä selkeästi harjoituksen painopiste: tekniikkaa, uuden oppimista vai kenties edellytysten vahvistamista lihaskunnon kautta? Asiat kylläkään eivät koskaan ole mustavalkoisia vaan kyse on enemmänkin siitä että millaisen balanssin vetäjä saa aikaan harjoituksen kokonaisuudesta. Kehittymistä voi tapahtua monilla eri osa-alueillta: lihaskunto, tasapaino, nopeus, ketteryys, tekniikka... pelkästään lyhyellä pohdinnalla. Tällöin tietysti tulee ensimmäisenä mieleen se että myös alkulämmittelyllä on merkitystä. Tietenkin on, onhan se ihan selvä että jo alkulämmittelytavoilla pystyy helposti joko tuhoamaan loppuharjoitusten osuudet tai vahvistamaan niitä. Näitä asioita on aina hyvä pohtia. SItten on tietysti myös se että miten pidetään mielenkiinto vielä yllä. Eli treenien monipuolisuus ja sisältö vaikuttaa ehdottomasti myös osallistujakunnan osallistumishalukkuuteen, sekä hetkellisesti että myös pidemmässä aikavälissä. Jos toistuvaa treeniä tulee jatkuvasti ei motivaatio voi kasvaa. Ei vetäjällä eikä myöskään harjoittelijoilla. Sama pätee myös yksilölajeihin. Rakkaus lajeja kohtaan ei kestä jos niillä ei ole mitään uutta tarjottavaa harrastajalle.

Treenien osalta totean oikeastaan sen että pidän treenien vetämisestä, mutta sellaiseen vetokuvioon en enää haluaisi missä olen kiinni joka ikinen viikonloppu neljä puoli tuntia ilman vuorottelumahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee harjoitusten sisältöön, niin oma harhainen haavekuvani on että joskus olisi mahdollisuus teemoittaa vahvemmin kaksiviikkois- tai kuukausitasolla treenejä siten että esim yhdellä jaksolla olisi selkeä kertausjakso jolloin ei opetella uutta. Jokin jakso voisi olla sitten esimerkiksi aseetonta kamppailua ja joku jakso esimerkiksi puhtaasti vyökoevalmennusta jossa opetetaan sitten ne uudet asiat ja kerrataan vyökoevaatimuksia. Teema taas tarkoitaa sitä että kaikille vetäjille olisi kerrottu silloin harjoitusten painopisteet ilman arpomista ja vetäjät ottaisivat ko. teemat huomioon omissa treeneissään koska 100% kattavuuteen ei tietenkään ikinä päästä. Mutta taustateemana tällainen ohjaava kuvio voisi olla ihan toimivakin :) ja kommenttina että nykyisissä harjoituksissa ei ole mitään vikaa. Ainahan sitä vaan on jotain jatkoajatuksia nykyisiin kuvioihin :)

Rentoa treenienvetoa ja täytyy nyt sitten jatkossa katsella sitäkin että pystyy itse enemmän tekemään siinä mukana. Vetäjälläkin täytyy aina olla oikeus treenaamiseen ja myös motivaatiota treenaamiseen. Ei voi ohjata ja opettaa jos ei itse harjoittele ja ylläpidä taitoja. Tällä lauseella viittaan omaan menneisyyteeni jossa pelkästään ohjasin ilman omaa henkilökohtaista harjoittelua.

Tällaisia pohdintoja tällä erää.

Kesätreenausta!!!

Tänä vuonna onkin sitten varsin harvinainen tilaisuus. Kesätaukoa ei ole! Yleensä kamppailulajeissa kesäkuun puolivälissä on alkanut pidempikin treenitauko joka on loppunut elokuun puolessa välissä. Nyt taukoa ei ole, vaan salille pääsee vähintään vapaaseen harjoitteluun normaalien harjoitusaikojen puitteissa.

Onhan se tietenkin selvää että nykyinen tahti ei varmasti kesällä jatku, mutta josko nyt sitten ainakin sen pari kertaa viikossa pystyisi harrastamaan ja ylläpitämään taitoja. Nykyinen harjoitustahti kun on tupannut nousemaan sinne 5 krt/viikko tahtiin... Onko se liikaa? Vastaus on varmaan yksiselitteinen. Ei ainakaan tällä hetkellä. Toki kroppa vähän valittelee, mutta ratkaisuna siihen täytyy vain ottaa enemmän suunnitelmallisuutta. Täytyy jakaa jatkossa vapaita vuoroja paremmin lihaskunnon ja tekniikkaharjoittelun välille erilaisin painotuksin. Lisäksi on lähdettävä myös siitä että vahvistaa tekniikkatreenauksen alueita enemmän, esimerkiksi liikesarjapainotteisella viikolla, hioo toisella viikolla sitten tarkkuutta lentäviin kohteisiin ja kolmannella viikolla esimerkiksi perustekniikkasarjaa enemmän. Mitä se painotus sitten on? No, ei ihan 100%:ia mutta vahvalla prosentilla silti.

Vyökokeet eli tasonmääritys

Vyökokeet muistuvat mieleen aikaisemmista harrastuksista. Onhan se niin että lähes aina kyseinen tapahtuma tuottaa jännitystä. Myös vanhemmalla iällä. Aina siellä taustalla on se epäonnistumisen epäilys joka tuottaa jännitystä. Oikeastaan samaa tunnetta voisi verrata esiintymisjännitykseen. Työn puolesta joudun toisinaan esiintymään isoillekin ihmisjoukoille. Ja voin kyllä todeta rehellisesti että aina ja joka kerta se yleisön edessä esiintyminen jännittää, varsinkin jos yleisönä on tuntemattomia ihmisiä. Tätä on usein tullut pohdittua ja oikeastaan lopputulema on aina se että esiintymisjännitys kuuluu asiaan. Ilman sitä ei vain pysty parhaaseen suoritukseen.

14.5.2014.... Siekkilän koulun sali. Yli puoli tuntia tapahtuman alkuun. Silti paikalla on väkeä jo vähintäänkin riittävästi. Agendassa oli lämmittelyä ja paikkojen avaamista, edessä oli joka tapauksessa suoritus jota varten täytyi lämmitellä paikat kunnolla. Muistissa oli tammikuun vyökoe, jossa käytiin perusteellisesti läpi kaikki tekniikat ja siltä pohjalta lähdettiin nytkin kuvioihin mukaan. Ison kynnys oli nyt jo ylitetty, eli "oma itsensä". Itsehän sitä helposti rakentaa kynnyksiä ja pyrkimystä pysyä mukavuusalueella. Oma keinoni purkaa näitä keinotekoisia esteitä on treenata lisää ja lisää, niin kauan että itse huomaa eroja. Jos ei muualla niin ainakin omissa suorituksissa muiden suorituksiin verrattuna. Tosin tässä kohdalla on pakko sanoa että en vertaile. Vertailen omaa suoritusta aikaisempaan suoritukseeni ja sitä kautta tietysti tulee helposti henkilökohtaista sokeutta omaan tekemiseen.

Perustekniikkasarja oli hallinnassa. Vielä siinä muutamassa kohdassa oli ja on hiomista, paljonkin. Siis hiomista oman muistin suhteen että saa kaiken sujuvaksi. Liikesarjat, 1 ja 2. Molemmat mukana vyökokeessa vaikka varsinaisiin vaatimuksiin kuuluikin liikesarja 2. Joka tapauksessa pidän itse henkilökohtaisena periaatteena sitä että hallitsen kaiken mitä tähän saakka on opetettu ja kuuluu vyökoevaatimuksiin. Katsotaan miten kauan saan pidettyä kiinni periaatteestani. Tähän saakka ongelmia ei ole ollut. Paritekniikka sujui kanssa, muutosta keltaisen vaatimuksiin ei ollut hirmuisesti. Toki tietenkin tekniikan piti olla sulavampaa kuin keltaisessa vyössä.

Kynttilän sammutus on tuntunut olevan monelle se tiukka paikka. Luottavaisena kynttilän eteen ja naps kops, liekki sammuksiin. Siinähän se sitten olikin, paitsi se viimeinen pieni yllätys eli kestävyysvaatimus määritellyissä puolustus/suoritusasennoissa. Määräaika ei ollut hirmuisen paha, joten sekin sujui kuten piti.

Havaintona tietysti voisi sen vielä kirjoitella että periaatteessa vihreän vyön vaatimukset olivat jo kanssa hallussa, joten ehkä sitäkin olisi voinut kokeilla mikäli se sääntöjen puitteissa olisi ollut mahdollista. Mutta ei nyt mennä asioiden edelle, nyt on sitten hyvä treenata kohti seuraavaa vyöarvoa kesän aikana.