Lisäsisältöä lajiin

Ensimmäiset (no joo, jos lasketaan kevyt kokeilu niin toiset) sparraustreenit takana. Toki muutakin tehtiin mutta sisältönä oli sparrausta ainakin puolet.

Ensituntumaa?

Nyt tulee liikettä!!! Vallan mahtava juttu, näillä saa sykkeen korkealle ja toimintaa. Toimintaa ja toimintaa. Ihan loistavia harjoitteita ja tuovat Haidong Gumdon perusperiaatteen useaa henkilöä vastaan suoritettavasta kamppailufilosofiasta entistä enemmän konkretiaan. Henkilökohtaisesti tykkään erittäin paljon tästä harjoittelumallista ja harjoitteista. Nämä vaativat ehkä vähän enemmän fysiikkaa ja treenausta ennenkuin päästään kunnolla sparraamaan, mutta sanoisin että erittäin hyvä ja osuva johdatus itse kamppailulliseen näkökulmaan. Se mitä kirjoitin aikaisemmassa blogimerkinnässä kuilusta kamppailun ja lajitekniikan välissä, niin nyt oikeastaan voitte unohtaa sen. Näillä harjoitteilla oppii varmasti aitoa kamppailua ja liikehdintää. Vähän lisää oman pään käyttöä mukaan niin se on siinä, toiminta reaktiotasolla eli siellä missä sen kuuluukin olla.

Vasta kaksi ensimmäistä sparrisarjaa käytynä + Sparrisarja "0-20"  jonka Mestari Lee opetti meille kesäkuussa 2014. Loppuja sitten joskus, ei nyt ahnehdita liikaa. Ensiksi nämä hallintaan ja sitten muuta. Toki on äärimmäisen hyvä että vilkuilee myös eteenpäin, mutta täytyy tässäkin muistaa se että tarkoituksena on nimenomaan oppiminen ja sisäistäminen, ei kaiken opettelu liian nopeasti. Pää ja ajatus kasvaa harjoittelun myötä, fyysinen taso ei kerro kaikkea.

Sparraussarjoissa erityisesti sarja nro 2 tuntui aluksi helpolta, mutta kun hetken sitä tekee huomaakin että hyökkääjän tai puolustajan rooli ei olekaan niin yksioikoinen kuin äkkiseltään kuvittelisi. Itse pidän juurikin siitä että nyt mennään haastavammalla alueella ja itse tekniikka ei näissä ole niin "tärkeässä" roolissa kuin muissa harjoitteissa. Nyt painopiste on liikkumisessa ja sparrauksessa. Ja tällä nimenomaan haetaan nyt otteluvalmiuksia.

Lajisuunnan "muuttumista"

Haidong Gumdoon on tullut/tulossa lisää sparrausta. Siis tyylilinja on muuttumassa nykyisellään enemmän kamppailupainotteiseksi. Jokaiseen vyöarvoon on tullut oma sparraussarja, jolla nimenomaan haetaan kamppailupainotusta.

Mitä tämä tarkoittaa harrastajan kannalla? Enemmän valmiuksia itsepuolustusmielessä ja tietenkin myös enemmän taas erilaista harjoittelua. Sinänsä tähän saakka treenaus on pohjautunut liikesarjoihin, perustekniikkaan ja veto-tupetussarjoihin joita on sitten ohjaajien mielikuvituksen kautta jalostettu erilaisiksi harjoitteiksi. Toki näissäkin on varmasti ollut paljon treenattavaa ja mielenkiinto on säilynyt yllä, mutta nyt on kokonaan uusi tie edessä.

Miten sitten sparraussarjoilla saadaan harjoittelusuuntaa eri suuntaan? Käytännössä ne ovat eräänlaista kaksinkamppailua joilla haetaan nopeutta ja reaktiota. Nyt tämä yhdistettynä tekniikkatreenaukseen tuottaa varmasti entistä nopeampaa tekniikkaan ja sujuvampaa miekan käyttöä. Aikaisemmin haasteena on nähdäkseni ollut juurikin se että tekniikan mukauttaminen otteluun ja kamppailuun on jäänyt hyvin pitkälti harrastajan itsensä soveltamisen varaan. Sparraussarjojen myötä tilanne muuttuu huimasti. Mielekiinnolla odottaen, nyt olen päässyt näkemään vasta ensimmäisen sparraussarjan.

Motivoivia ajatuksia...

Seuraavana muutamia ajatuksia joihin on hyvä aina palata jos alkaa tuntua siltä että jokin jarruttaa.

"Sometimes you win, sometimes you learn"
Joskus siis voi onnistua / voittaa. Joskus taas jotain muuta. Mutta silloin oppii. Ja oppina se kannattaa ottaa, ei epäonnistumisena. Oppi kantaa ja auttaa, epäonnistuminen taas... no, lannistaa.

"Dont train until you get it right, train until you cant get it wrong"
Älä lopeta harjoittelua onnistumiseen. Treenaa samaa toistoilla kunnes et pysty enää tekemään väärää suoritusta. Tämä kannustaa ennen kaikkea toistoihin ja siihen että et liian pian siirry eteenpäin. Perusta kuntoon.

"It is better to train in a dojang than outside of one.
It is better to train with a group than alone.
It is better to train alone than not at all.
It is better to train somehow than not to train."

Eli lyhykäisyydessään muutamia periaatteita harjoitteluun. On parempi treenata seurassa tai harjoittelijaporukassa kuin yksin. Siis ohjattuna ja ohjauksessa. Harjoitella siis mestarin alaisuudessa.

On parempi treenata ryhmässä kuin itsekseen. Totta tämäkin, porukka inspiroi, sparraa, tukee ja avustaa eteenpäin.

On kuitenkin parempi treenata itsekseen kuin olla treenaamatta jos porukkaa ei ole mahdollisuus hyödyntää harjoittelussa. Silloinkin itsekseen treenaaminen antaa enemmän kuin treenaamatta jättäminen, joka on viimeinen asiakohta. Ja lisää vielä viimeiseen asiakohtaan: On parempi treenata jotain ja jollain tavalla kuin olla tekemättä yhtään mitään. Siinäpä sitä, ohjenuoraa harjoitteluun.

Kamppailulajien erilaisuudesta

Aikoinaan harrastin Karatea n. 8 vuotta. "Junnuna" siis salille ja sitten jatkoa myös aikuisten ryhmässä. Sitten tuli pitkähkö tauko välissä kun muut asiat veivät mielenkiinnon kamppailulajeista. Muistan että pääsyyt lopettamiseen olivat käytännössä harrastajakaverien katoaminen paikkakunnalta ja sitä kautta mielenkiinnon lasku. Olin jotenkin enemmän kiinni ihmisissä ja enemmän riippuvainen muista siihen aikaan. Nykyisellään myös omatoiminen treenaaminen ei ole minkäänlainen ongelma puhumattakaan siitä että joutuisi vetäjän kanssa kahdestaan treenaamaan. Sellaisiakin hetkiä on ollut ja paljon, niistä olenkin sitten ottanut kaiken ilon irti.

No, jotta mennään takaisin aiheeseen. Nyt aloitin miekkailun ohella Taekwondon. Siitä en ole hirmuisesti kirjoittanut vielä, mutta tässä merkinnässä ajattelin että voisin vähän vertailla ja kirjoittaa lajieroista harrastajanäkökulman kautta.

Miten siis Miekkailu ja Taekwondo eroavat toisistaan? Miekkailussa sinulla on ase, joka on kehon jatke. Aseettomassa kamppailussa taas käytät raajoja aseena. Tekniikka on tietenkin hyvin erilaista. Oikeastaan on vaikea sanoa kumpi on helpompaa tai vaikeampaa, ja oikeastaan kun tarkemmin ajattelee niin turhaakin se lienee on. Molemmissa on omalla tavallaan haasteita ja hankaluuksia sekä tietenkin myös helppoja paikkoja edetä nopeamminkin. Hämmästyttävää sinänsä oli itselleni se miten paljon Karate (Wado-ryu) ja Taekwondo muistuttavat toisiaan. Kuitenkin kun hetken miettii tarkemmin niin ihmisen raajat liikkuvat tehokkaasti ja optimoidusti vain tietyllä tavalla joten ehkä se nyt ei ole niin hirmuinen yllätys että samoja liikkeitä on pienillä nyanssieroilla (siis ehkä isommassa perspektiivissä nyanssi eroilla) varustettuna. Mutta oikeasti enemmän lajia määrittelee kamppailullinen painotus: käsi- vai jalkatekniikkaa? Aseetonta vai aseellista? Vahingoittamista vai haltuunottoa? Nopeaa liikettä vai hitaampaa liikkumista ja tiukempaa voimankäyttöä. Lajit myös määrittelevät näitä asioita lajien sisällä eri tyylisuunnilla.

Mutta miten tämä kaikki näkyy harrastajalle? Vaihteluna. Vaihteluna ja vaihteluna. Käytännössä siis eri lajien treenaus tuottaa mukavaa vaihtelua arkeen. Ja tottuminen ei muutu tylsistymiseksi. Tästä syystä on lajiharrastusten kannalta hyvä treenata ohessa jotain muutakin. Se myös kehittää eri tavalla kun joutuu keskittymään tekniikkaan ja tekemiseen täysin eri näkökulmasta.

Harrastajakavereista

Vertailin tässä ajatustasolla nykyisiä kamppailulajiharrastuksia n. 20 vuotta sitten olleisiin tapoihin harrastaa. Tulin siihen tulokseen että moni asia on muuttunut paljon, oikeastaan ihan mielettömästi. Eikä se muutos johdu omasta iästä ja siitä että suhtautuisi asioihin eri tavoin vaan kyse kyllä on enemmänkin siitä että harrastuksen tueksi on tullut enemmän välineistöä (padit, bofferit, pointterit, potkutyynyt... vaikka mitä). Lisäksi harjoitusmetodit ja menetelmät ovat muuttuneet.

Muutosta on siis tapahtunut. Muutoksen lähtökohtana on pääsääntöisesti ollut pitkän linjan harrastajien sitoutuneisuus lajiin ja ennen kaikkea heidän halunsa kehittää lajiteknisiä harjoitteita ja viedä lajeja/lajia eteenpäin. Muutos ja muuttuminen edellyttää kehittymistä ja kehittämistä, ainakin jos halutaan kehittää toimintaa parempaan suuntaan.

Nykyisellään tuntuu olevan harrastajamäärien kanssa sama kuvio kuin aikaisemminkin, peruskursseilla on isoja harrastajamääriä mutta pidemmälle mennessä mielipiteet ja kiinnostus muuttuu ja harrastus loppuu erinäisistä syistä joita olen muualla tässä blogissa käynyt läpi jo aikaisemminkin.

Pakko ei ole kuin kuolla, niin se menee :) Toki ainahan se on itselle ainakin menetyksen tunne jos joku henkilö katoaa salilta. Mutta en tuomitse tietenkään, olenhan itsekin kadonnut aikoinaan salilta. Otan sen harrastusajan lajien parissa enemmänkin voittona koska henkilö on tutustunut lajeihin ja se kipinä saattaa kyteä siellä takaraivossa pitkäänkin ja syttyä uudelleen. Tässä puhun nyt omakohtaisesta kokemuksesta, eli koko blogin aiheet ovat keskittyneet paluuseen saleille ja kamppailun pariin. Itse omalla kohdalla harmittelen sitä että jätin kesken, nyt olisi varmasti jo DAN-arvoja vyöllä. Mutta kaikkea ei saa, ja turha harmitella mitään. Eteenpäin on päästävä ja onhan tässä mahdollisuuksia kovalla työllä vieläkin moneen asiaan ihan realistisestikin pohdittuna. Vaatii paljon, mutta tuella ja tekemisellä on myös saavutettavissa.

Ryhmän tuki ja harrastus yhdistävänä tekijänä on sellainen kuvio joka kantaa niiden henkilökohtaisten karikkojen ja motivaation laskun ohitse.

Kaikille teille ihanille ja mahtaville harrastajakavereille: Tsemppiä! Olette aivan mahtavia.

Aprillipilaa....

Sitähän se eilinen ilmoitus tietenkin oli. En ole lopettamassa tietenkään. Harhauskoinen harhautunut ei lähde mihinkään kamppailulajien piiristä, korkeintaan sinkkiarkussa tai mustassa säkissä :) Älkää siis olko huolissanne, harrastaminen tietenkin jatkuu edelleen. Raajojen katkeilu saattaa aiheuttaa tilanteeseen muutosta mutta maksimissaan pientä taukoa harrastamiseen.

Kuitenkin aprillipäivä sai hetkeksi pohtimaan lopettamisen syitä ja yleensäkin omaa harrastamista kokonaisuutena. Tulin siihen tulokseen että vaikka vammoja on ollut niin ne eivät ole johtuneet pelkästään kamppailulajeista vaan enemmänkin oheistoiminnasta. Harrastustoiminta on nykyään ammattimaistunut paljon koulutusten kautta ja mikäli olet saanut onnekkaasti osaavan ohjaajan joka osaa sparrata ja muuttaa treenien ohjelmaa ikärakenteen/osallistujien mukaan on tiedossa vuosia hyvälaatuista liikuntaa.

Liikkumattomuus on huono asia. Siinä voi oikeasti päätyä sellaiseen kuntoon jossa normaali arkielämä voi aiheuttaa rasitusvammoja ja tuottaa kiputiloja. Liike tottakai rasittaa kehoa ja lihaksistoa. Muta liikkeestä voi aina tinkiä jos alkaa mennä rasitusvammojen puolelle. Yritäpä keventää normaalia arkielämää, se ei onnistukaan niin helposti. Kropan saa hajalle kotisohvalla ja silloin ollaankin jo niin pohjalla että kuilua on mahdoton nousta. Liike, liikunta ja toiminta kativoi, vahvistaa ja auttaa arkipäivän haasteissa.

Moraalisaarna päättyy tähän. Totean vain että proteiinin lisääminen omaan ruokavalioon ja harjoitusohjelman muutos on tuottanut t-paitoihin kiristävää tunnetta. Ei vatsan kohdalle vaan selkään, yläkroppaan ja hihansuihin. :) Eli juurikin niihin oikeisiin paikkoihin.

Lopetus edessä

Konttorirotta lopettaa liikunnalliset harrastukset. Olen pohtinut tätä päätöstä pitkään ja vakavasti. Viimeisten kahden vuoden aikana on tullut sen verran paljon vammautumisia ja lihaskipuja harjoittelusta että palaan entiseen elämään takaisin. Kokeilu oli hieno, mutta paikat eivät kestäneet. Tänään 1.4.2015 on siis hyvä päivä lopettaa kamppailut, turhaa repimistä ollut tähän saakka. Vähemmälläkin saa itsensä rikki pysyvästi.

Seuratkaa toki blogia, kerron lisää vaikutuksista ja tilanteen tuottamista jatkoista.