Tammikuun alussa vastuuohjaajamme kirjoitti hyvän sparrausviestin vyökokeista ja niiden merkityksestä. Sen enempää juuri sitä kirjoitusta avaamatta totean että viesti oli hyvä ja täyttä rautaa. On ehkä kuitenkin hyvä kirjoittaa muutama rivi itsekin vyökokeista.
Mikä motivoi henkilökohtaisesti vyökokeisiin? Käytännössä se että vyökokeet kertovat tason. Ne kuvastavat tasoa, ja ovat luonnollinen portaikko eteenpäin. Tasojen saavuttamisen kautta on mahdollisuus mennä eteenpäin uusien tekniikkojen pariin. Tasojen saavuttaminen edellyttää työtä tietenkin eli hikeä ja hikeä sekä treeneihin sitoutumista. Laji sinänsä on todellakin sellainen että kehittyminen edellyttää treenaamista ja omaksumista. Ennen kaikkea panostamista harjoitteluun.
Kamppailulajeissa nimen omaan suorittaminen ja kilpailu on vahvasti ideologiana. Kamppailu itsessään jo terminä tarkoittaa sitä että jollain tavalla pyritään olemaan parempia kuin vastustaja. Joka tapauksessa vyöarvojen suorittaminen on kamppailua: kamppailua itseään vastaan. Antaako periksi itselleen ja lopettaa vyökokeet vai jatkaa edelleen ja kamppailla saavutusten eteen? No pain, no gain on joskus joku sanonut. Jos nyt ei ihan kivusta puhuta, mutta siitä että jokainen valinta on kamppailua itseään vastaan. Antaako motivaation laskea, vai painaako päälle kuin höyryjyrä omia heikkouksia karsien? Fyysinen kunto ja henkinen kantti vahvistuvat tässä. On helppoja valintoja ja on vaikeampia valintoja. Kamppailulajeissa on vain pakko hypätä kylmään veteen ja opetella uimaan. Ehkä kamppailulajit edellyttävät jonkinlaista pioneerihenkeä: pistetään omaa fyysistä ja henkistä olemusta likoon ja painetaan kuin härkä. Tutkitaan edessä olevaa tuntematonta vaikka omat ominaisuudet eivät olisikaan 100% parhaat tai soveltuvat harrastukseen.
Pidän vyökokeita erittäin tärkeänä myös siksi että nyt enemmän treenanneena on tullut huomattua se että tekniikan monimuotosuus kasvaa. Samoin lajiharjoitteiden ja oheisharjoitteiden tyypit ja laatu. On potkutyynyjä välillä, sovellettua miekka ja potkutekniikkaa jne.... Ei kukaan jaksa peruslyöntejä tai perustekniikkasarjaa pelkästään, vaan mieli ja aivot vaativat selkeästi lisää kuormaa. Ainakin itsellä ja en todellakaan usko että olisin minkäänlainen poikkeus tässä kohdalla. Mielenkiinto ei pysy yllä pitkään jos tehdään vain samaa tahkoamista ajasta toiseen. Se on umpikuja edessä silloin ja harrastuksen loppuminen mielenkiinnon vähenemisen seurauksena. Näihin edistyneempiin harjoitteisiin ei pääse käsiksi jos ei ole suorittanut korkeampia vöitä ja käy treeneissä. Harrastuksen osalta siis motivaatiosta (tai sen puutteesta) saattaa muodostua oravanpyörä: Kun ei kiinnosta riittävästi treeneihin lähtö siksi, että mielikuvissa on ajatus peruslyöntien tahkoamisesta, jää näkemättä sitten ehkä juuri sille kerralle varattu extratreeni, potkutreenit tmv. Ja sitten taas kiinnostaa jälleen vähemmän seuraavalla kerralla lähteä treeneihin ;) Eli tuo kuvio ruokkii itse itseään.
Itselle treenaamaan lähtökynnys on oikeastaan korkein silloin kun on työpäivän jälkeen tullut kotiin, istunut sohvalle ja pohtii siinä että 20:00 alkaisi treenit.... no, tähän saakka olen saanut persuukset ylös, vaikka kyseessä olisi ollut vapaavuorokin. Treeneissä on aina tullut jotain sellaista jota on hyvä hioa lisää vapaavuorossa. Itsekseen 1,5 h hikoillen alkaa maistua puulta. Ei ole sparraajia, ei ole samanhenkistä seuraa.... silti on motivaatio tehdä asioita, olla nykyistä parempi, kehittää itseään. JA MÄÄRITTÄÄ TASO. Tason määrityshän tapahtuu vyökokeessa aina.
Oma haave vyökokeisiin pohjautuen on se että saisi harrastajakavereita pidettyä aktiivisesti samalla tasolla jatkuvasti. Silloin myös oma treenaaminen on helpompaa ja ennen kaikkea mukavampaa. Porukassa motivaatio ei pääse laskemaan syistä tai toisista siihen tahtiin kuin omassa yksinäisessä treenauksessa.
Epäonnistuminen vyökokeessa? Myytti. Ei vyökokeessa voi epäonnistua. Siis tällä tarkoitan sitä että pysyvästi. Virhearvoita voi tehdä jotka sitten näkyvät sellaisena kuviona että jokin osa-alue laahaa perässä. Onko se kauheaa jos pompahtaa vyökokeesta yhden kerran? Mun mielestä ei. Seura järjestää uusintakoetta kuitenkin ja kukaan ei menetä kasvojaan. Sitä paitsi jos pomppaa vyökokeessa, se kertoo vain siitä että on tullut treenattua liian vähän. Tässäkin auttaa kanssaharrastajien sparraus: katsellaan porukassa miten tekniikka sujuu, hiotaan puutteita ja kas kummaa: sitä ollaankin teräkunnossa vyökokeessa.
Itsellä on sellainen harras haave että todellakin pystyisin harrastamaan oman tasoisten kanssa: edettäisiin samaa tahtia sinne korkeammille vyöarvoille asti... jopa 1.DANiin joka häämöttää kuitenkin siellä muutaman vuoden päässä. Panostusta ja sitoutumista ja kaikki on mahdollista!
Siinähän sitä, paatosta taas ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti