Joku viisas on joskus sanonut että määränpää ei ole tärkeä vaan se reitti sinne. Tästä on olemassa myös muutamia variaatioita joilla kaikilla on kuitenkin sama viesti: rauhoitu, ymmärrä ja tiedosta mitä olet tekemässä ilman että syöksyt kohti päämäärää tai vielä pahempana vaihtoehtona ajatuksettomasti kohti jotain.
Tämä ajatus liittyy itseasiassa olennaisena osana kamppailulajeihin. Käsittelen tätä käytännössä nyt sitä kautta että tiiviissä treenaamisessa tulee helposti sokeaksi. Ja yleensäkin harrastuksen aikana, treenaa sitten tiiviisti tai ei. Jokainen treenauskerta nostaa omaa taitotasoasi jollain tavalla. Eikä sitä kehittymistä tapahtu pelkästään harjoituksissa vaan muuallakin. Tästä voisi oikeastaan jossain vaiheessa kirjoittaa lisääkin, mutta tällä kohdalla jätän tämän tähän treenien ulkopuolisen tiedostetun ja tiedostamattoman harjoittelun osalta.
Niin, siis sokeaksiko? Kyllä, sokeaksi. Sokeaksi omalle kehittymiselle ja edistymiselle. Oma käsitys taitotasosta ja suoriutumisesta lukittuu helposti kun ei pysty seuraamaan omaa tekemistä tai suorittamista ulkoa päin. Lisäksi usein mittaristo ja mittarit ovat sellaisia jotka pohjautuvat enemmänkin tunteeseen kuin oikeasti faktoihin joita voisi jotenkin arvioida ulkopuolelta. Palautetta saattaa olla vaikea antaa tai jopa ottaa vastaan. Tapahtuu nk. lukittuminen omissa ajatuksissa tietylle tasolle ja ymmärrys siitä että oikeasti on eteenpäin menty ja lujaa jää muodostumatta. Paras keinohan tässä on jälleen kerran hyödyntää seurakavereiden palautetta. Mutta jos ei usko kanssaharrastajiin niin sitten kannattaa ottaa ihan ne vanhat harjoitusvideot käyttöön ja verrata vaikka puolen vuoden tai jopa kolmen kuukauden välein kuvattuja liikesarjapätkiä. Niistä ei kukaan voi millään tavalla sanoa etteikö kehittymistä olisi oikeasti tapahtunut jos analysoi pätkiä riittävän tarkkaan.
Kyseessä on siis taas jonkinlainen ihmismielen itsetuntoon kohdistuva "negatiivisen" ajattelun kautta muodostuva lukko. Se lukko kannattaa rikkoa avoimella keskustelulla, aidolla ja vilpittömällä palautteella sekä toisten arvostamisella ja ennen kaikkea kertomalla arvostuksesta. Taitoahan sekin vaatii, tämä on siis eräänlaista henkistä judoa oman mielen kanssa.
Unohdetaan siis ajatukset omasta huonoudesta ja mennään siihen että oikeasti jokainen kehittyy jokaisessa harjoituksessa. Lisäksi otetaan palautteita vastaan vilpittömästi, annetaan palautetta rehellisesti ja uskotaan palautteen antajan vilpittömyyteen. Otetaan henkinen niskalenkki niistä omista ajatuksista jotka saattavat kovasti johdattaa harhaan motivaation heikentämisen merkeissä.
Vähän menee teksti hieman henkiseksi ja henkiseen puoleen tällä kertaa, mutta fyysisen valmennuksen osalta myös asenne, ajatukset ja mielipiteet vaikuttavat erittäin paljon kehittymiseen sekä motivaatioon. Usein lajien lopetus saattaa johtua ihan turhista syistä ja vääristä käsityksistä (pl. fyysiset loukkaantumiset) oman etenemisen ja tason suhteen. Sitä vain suomalaisena suhtautuu asioihin välillä liian pessimistisesti ja se osaltaan johtaa motivaation laskuun.
Kannattaa siis hakea ja hakeutua ulkopuolisen arvioinnin piiriin, esim tasokokeiden, harjoitusvyökokeiden, videokameran ja videoiden tai vyökokeiden merkeissä. Ei sitä omaa etenemistä muuten pysty mitenkään mittaamaan. Seurojen ohjaajat, apuohjaajat sekä ylemmät vyöt ovat päävalmentajan ohella kullanarvoisia arvioinnissa, heiltä saa varmasti vinkkejä siitä miten parantaa tekniikkaa ja mihin keskittyä. Kunhan vaan rohkeasti uskaltaa kysyä.
Jokaisella on oikeus harrastaa ja sama oikeus kehittymiseen. Mahdollisuuksia on paljon, kunhan vaan pitää niistä itse kiinni ja "vaatii oikeuksiaan" positiivisessa mielessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti