Kamppailulajin aloitus...

Oma vajaavainen käsitykseni piti sisällään sanat “Korealainen miekkailu”, “Haidong Kumdo”, “peruskurssi” ja “niska-hartiajumppa”. Näillä valtavilla pohjatiedoilla suuntasin kahden kaverin lievän painostuksen saattelemana elokuussa 2013 kohti harjoitussalia. Joitain ajatuksia oli liittyen salikäyttäytymiseen ja muuhun mutta mitään muuta ei käytännössä ollut. Aikaisemmista harrastuksista ei juurikaan ollut hyötyä, muuta kuin ehkä tapa visualisoida liikeratoja kata-harjoittelun muodossa. Mutta siis varsin tyhjältä pöydältä kyllä lähdettiin, vuodet olivat sen verran huuhdelleet muistia, mieltä ja fysiikkaa.

Ensimmäisiin harjoituksiin lähdin erikoisella asenteella joka ei minulle ole ehkä ihan heti se tyypillisin asenne. Asenteeni oli nimittäin että mennään vain katsomaan mistä oikein on kyse, tässä vaiheessa en osannut oikein kiinnittää minkäänlaisia isompia tuntemuksia lajiin. Lisäksi siinä vaiheessa oma usko ei ollut kovin vahva siihen että jatkaisin lajin parissa pitkään, varsinkin kun minulla oli jo toinen “valtaharrastus” johon käyttämäni aika oli enemmän kuin riittävästi, ainakin vaimon mielestä. Tässä vaiheessa on tietenkin hyvä todeta että missään nimessä kaikkien ei ole pakko harrastaa kaikkea tai kaikki ei pidä kaikista harrastuksista, mutta silti tätä kokeiluasennetta melkein toivoisi olevan huomattavasti enemmän. Vaikka kynnys aloittaa jokin uusi harrastus voi olla iso, voin sanoa rehellisesti että isoin sitä osallistumiskynnystä suurentava asia on omat uskomukset, epäluulo, olettamukset ja tuntemattoman pelko. Isoin kynnys tulee siitä että sitä pelkää nolaavansa itsensä. Tietenkin suorituskeskeisessä yhteiskunnassa myös epäonnistumisen pelko on iso asia joka osaltaan korottaa kynnystä. Omalla mukavuusalueella on vain niin helppo olla, uuden kokeilu on aina hyppy tuntemattomaan ja oman mukavuusalueen laajentamista. On vain uskallettava elää rohkeasti, enemmän se antaa kuin ottaa ainakin oman kokemuspohjan mukaisesti.